HistoriaTilausDiskografiaVideoValokuva-arkistoMediaVieraskirja

Lauluyhtye MANOK
1960 - 1990

© Valentina Avdisheva1950-luvun puolivälissä Neuvostoliitossa ei ollut helppo olla suomalainen. Monet muistivat vielä hyvin Stalinin terrorin ja suomalaisten joukkovainot. V.1956 Karjalais-Suomalainen neuvostotasavalta lakkautettiin tarpeettomana ja suomi pantiin taas matalaksi.

Laulattiko yhtään?

Kuitenkaan kaikki maan myllerrykset ja kansallispolitiikan kiemurtelut eivät voineet tukkia kaikkien suut. Tästä yhtenä esimerkkinä MANOK-yhtyeen tarina, joka kasvoi opiskelijayhtyeestä Venäjän Karjalan kulttiyhtyeeksi.

Karjalainen teatteristudio Leningradissa

V.1952 parikymmentä nuorta Karjalan neuvostotasavallasta aloitti opintonsa Leningradin Ostrovskille nimetyssä teatterikorkeakoulussa. Kurssilla opiskeli suomen-, amerikan- ja kanadansuomalaisten jälkeläisiä, karjalaisia ja inkeriläisiä.

Teatterikorkean opintoihin kuului toki lauluopetusta, ja kurssilaisista neljä onnistui siinä muita paremmin. Tulevat näyttelijät William Hall, Pauli Rinne, Pekka Mikshijev sekä Grigori Godarev alkoivat laulaa kvartettina suomalaisia ja venäläisiä lauluja. Esiintymispaikkoina oli instituuttinsa illanvietot ja jopa 20-minuutin keikka Leningradin radiossa. Ja valtion radioon siihen aikaan ei ihan ketä tahansa huolittu, piti olla laatua.

V.1957 Karjalan suomenkielinen studio valmistui ja sai työpaikan Karjalan tasavallan pääkaupungin Petroskoin Suomalaisesta draamateatterista. Nuorista muodostui myöhemmin näyttelijäkaarti, joka loisti teatterinsa lavalla vuosikymmeniä.

Suomalaisen teatterin lauluyhtye

Suomalaisen draamateatterin porukka oli musikaalista. Tukkijoella, Laivan kannella ja muissa näytelmissä tarvittiin hyvää laulukorvaa ja yhtyelaulua. Eli siis laulaminen jatkui nyt näytelmissä, muttei se riittänyt.

V.1960 Pauli Rinne (s.1934 Novosibirskin alueella, Siperiassa. Vanhempansa saapuivat Karjalaan Suomesta v.1931), William Hall (s.1932 Petroskoissa. Vanhemmat tulivat Karjalaan Vancouverista, Canadasta), Pekka Mikshijev (s.1935 Viteleessä Karjalassa) sekä teatterin vanhemmat näyttelijät Orvo Björninen (s.1924 Michiganissa, USA:ssa), Aarni Romppainen (s.1924 Kirvussa, Suomessa. Saapui Karjalaan v.1933), Viljo Ahvonen (s.1924 Viipurissa, k.2007 Helsingiss√§) perustivat lauluyhtyeen, jonka taiteelliseksi johtajaksi tuli vielä yksi Petroskoin suomalainen Marlen Nokelainen. Ohjelmistoon otettiin suomalasia, karjalaisia ja myös venäläisiä kansanlauluja sekä NL:ssa ja Suomessa sävellettyjä kappaleita. Yhtye löysi oman yleisönsä.

Suomalainen kulttuuri Petroskoissa

1960-luku oli Petroskoin suomalaisen kulttuurin sodanjälkeistä kukoistuskautta. Tuhannet Stalinin hirmuvallan terrorivuosista, sodista ja karkoituksista säilyneet suomalaiset löysivät kotinsa Karjalasta. Monet muistivat vielä lämmöllä 30-luvun alun innostuksen ja suomalaisuuden nousun, jota sitten yritettiin tuhota lopullisesti. Toivossa elettiin, vaikka monet arasti ja puhui julkisissa paikoissa mieluummin murteellista venäjää kuin äidinkieltään suomea.

Teatteri, suomenkieliset julkaisut "Neuvosto-Karjala" ja "Punalippu", niiden suuri lukijajoukko, vilkas keskustelu ja palaute lehtien sivuilla, Karjalan paikallinen suomenkielinen kirjallisuus, "Kantele"-yhtyeen suomalaiset muusikot ja laulajat (muistakoon esim. kanteleensoittajat Toivo Vainosen, Erkki ja Eila Rautiot, laulaja Sirkka Rikan ym.), Kuuno Sevanderin johtamat suomalaiset kuorot, yhteiset riennot, kaikki tämä muodosti oman pienen,mutta tehokkaan suomalaisen miljöönsä. Sanotaan että siihen aikaan eräs kaupungin suosituimpia tanssipaikkoja oli suomalaisessa teatterissa. Samaan aikaan tuli mahdolliseksi rakentaa pikku hiljaa katkenneita yhteyksiä Suomessa asuviin sukulaisiin, vaikka rautainen esirippu erottikin maita, mutta jotain rakosia löytyi.

Petroskoi ja Karjala oli monien Venäjällä asuvien suomalaisten koti, eikä muuta kotia ollut. Venäläisen valtaväestön ympäröimänä yritettiin säilyttää suomalaisuus seurustelemalla paikallisten heimolaisten kanssa, lukemalla, puhumalla, laulamalla.

Vaikutteita Suomesta

1950-1960-lukujen vaihteessa Pauli Rinne sai Suomessa asuvalta serkultaan laulukirjan, josta löytyi mm Kipparikvartetin kappaleita. Niistä otettiin käyttöön Pieni Ankanpoikanen, Iloinen Kupariseppä ja Saimaan Valssi. Samoihin aikoihin Pauli Rinne näki suomalaisen Nokipojat-lauluyhtyeen keikan Vaalimaan vastapäätä olevalla Luzhaikalla. Siitä hän sai idean lisätä lauluun lavaliikkeet ja panna keikoilla kunnon meininki päälle.

Suomalaisen teatterin näyttelijöiden lauluyhtyeestä tuli suosittu esiintyjä. Epävirallisissa ja jopa erittäin virallisissakin tilaisuuksissa se oli elementissään: huumorilla höystetty moniääninen laulu suomeksi puhutteli niitäkin jotka eivät kieltä ymmärtäneet. Näyttelijälahjoja käytettiin myös laulaessa. Monesta kappaleesta kehittyi ikään kuin pienoisnäytelmä.

Ensimmäinen äänitys

Vuonna 1962 yhtye teki ensimmäiset äänityksensä Karjalan radion studiossa. Ekaksi pantiin nauhalle oikeutetusti Pojat ne loikki, porukan käyntikortti, jota aina esitettiin konserttien alussa."Meitä on seitsemän pikkasta poikaa ja koskaan emme eri!"- lauloi pojat, ja sanomassa oli perää: yhtyeen ura kesti kokonaiset 30 vuotta ja myöhemmin monessa vastuunalaisessa,niin kuin NL:ssa sanottiin, virassa olevat miehet saivat olla oma itsensä juuri tässä vaatimattomassa lauluporukassa!

Samassa sessiossa äänitettiin laulu Kaksi sotilasta sinfoniaorkesterin säestyksellä, jota oli ohjaamassa Marlen Nokelainen. Laulu oli sodanaiheinen venäläinen kappale suomeksi käännettynä!

Sanottakoon että siihen aikaan ohjelmistossa oli pakko olla myös ns patrioottisia kappaleita, joita MANOKin repertuaarissa oli kuitenkin vain muutama (Tahtooko venäläiset sotaa Jevgeni Jevtushenkon runoon, Suomessakin hyvin tunnettu P.Salosen suomentama laulu Rakastan Elämää sekä suomalaisen punikin, Karjalan kuuluisan runoilijan Jalmari Virtasen runoon tehty laulu Somat soudella virrat on Karjalan maan, jonka sävelsi Petroskoin sinfoniaorkesterin perustaja Kalle Rautio).

MANOKissa jäi pateettisuus vähille, onneksi ja yleisön iloksi.

Laulukilpailussa vuonna 1962

Samana vuonna 1962 MANOK osallistui NL:n viihdeartistien ensimmäiseen yleisliittolaiseen laulukilpailuun Moskovassa. Lautakunnassa oli sellaisia kuuluisuuksia kuten supersuosittu laulaja, jazzyhtyeen johtaja ja elokuvanäyttelijä Leonid Utjosov, Venäjän kansantaiteilija Irma Jaunzem ym. Kilpailuissa saatu diplomi on petroskoilaisen lauluyhtyeen arvokkain.

Silloin heille ehdotettiin jopa ammattilaulajien uraa, mutta oma Petroskoin teatteri kiinnosti enemmän.

Nimettömästä lauluyhtyeestä MANOKiksi

Vuonna 1965 Marlen Nokelainen, silloin jo musiikkiteatterin kapellimestari, kuoli traagisesti kiertuematkalla hukkuen Volga-jokeen. Hänen johtamansa lauluyhtyeen pojat päättivät ikuistaa Nokelaisen muiston nimeämällä porukkansa MANOKiksi. MANOK on venäjäksi myös metsästäjän houkutuspilli.

Yhtye houkutteli yleisöä paikalle ja hyvällä menestyksellä.Petroskoin poikien laulutaito ja lavakarisma veti puoleensa. Kokoonpano muuttui jonkin verran. Aarni Romppainen muutti Eestiin. Orvo Björnisen bassoa tukemaan tuli Karjalan radion ja TV:n suomenkielinen kuuluttaja Ensio Vento (s.1927 Kanadassa), joka oli aikoinaan myös laulu- ja tanssiyhtye "Kanteleeen" artisti. Juuri hänen äänensä kuullaan mm yhtyeen Iloinen kupariseppä -bravuurin sooloosassa. Yhtyeen uudeksi taiteelliseksi johtajaksi tuli Andro Lehmus (s.1937 Petroskoissa, k.2010 Oulussa), Petroskoin opettajakorkeakoulun musiikkiopettaja.

Keikat ja kiertueet

Keikkoja tehtiin kaupungin ja tasavallan festivaaleissa, tapahtumissa, konserteissa ja tilaisuuksissa, kouluissa, kyläklubeissa ja jopa tuotantolaitoksissa ja työmailla.

Vuonna 1965 MANOK vieraili ensimmäistä kertaa Suomessa, maassa, josta oli laulajien juuret ja missä he eivät aikaisemmin vielä koskaan käyneet. Sen jälkeen läntisessä naapurissa tuli käytyä useamman kerran. Niiltä ajoilta MANOKilla on vieläkin Suomessa hyviä ystäviä.

MANOK osallistui Yleisvenäläisiin ja tasavallan kilpailuihin, lauloi muut suohon Karjalan päivillä Moskovassa ja Pietarissa, Petroskoin ystävyyskaupungeissa Varkaudessa (Suomi), Neubrandenburgissa (DDR, siellä yhtye sai Fritz Reuterille nimetyn palkinnon), La Rochellessa (Ranska), Uumajassa (Ruotsi). Suomessa MANOK kuultiin mm Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla sekä Kihaus-festivaalia edeltäneessä Heinähuvassa. On vierailtu myös muutaman kerran Tallinnassa sekä kerran jopa Bakussa, Azerbaidjanissa.

Stemmalaulu soi harmoniassa, mokia tuli harvoin. Niin kuin MANOKilaiset itse muistelevat, pahin moka sattui esiintyessä Kremlin Kongressipalatsin valtavan isossa salissa puolue-eliitin läsnäollen. Huomaten että pieleen menee, laulajat eivät olleet moksiskaan, ottivat kappaleen uusiksi ja kaikki meni moitteettomasti!

Ohjelmistosta ja laulajista

MANOK ei ollut varsinainen kansanlauluyhtye, mutta sovituksia kansansäveleistä esitetiin paljon. Karjalaiset Nagrishaudua ja Kokko Lenti Koillisesta, suomalaiset Oman Kullan Silmät, Ja Se Oli Yksi Lauantaki-Ilta, Kosioretki, latvialainen Gromko Lajali Sobaki (Haukkui Koirat Hanakasti), Vienan rannikon venäläinen Uzh Vy Moi Vetry (Minun Tuuleni) olivat yhtyeen vakioohjelmistoa.

MANOKin laulajat eivät olleet ammattimuusikoita. Mutta lauloivat ammattitasolla ja löysivät aikaa harjoituksille ja konserteille päivätyönsä ja kaikkien kiireiden kesken. 1970-luvun alusta vakiintui MANOKin monivuotinen kokoonpano, sekstetti.

Andro Lehmus toimi Petroskoin opettajaopiston musiikkiopettajana sekä valtion laulu- ja tanssiyhtye "Kanteleen" taiteellisena johtajana.

Orvo Björninen oli Suomalaisen teatterin kuuluisimpia näyttelijöitä. Näytteli elokuvissa.

William Hall näytteli teatterissa, oli "Kantele"-yhtyeen toiminnanjohtajana, Karjalan kulttuuriministerin sijaisena sekä Karjalan Kulttuurisäätiön johtajana.

Pauli Rinne oli Petroskoin Suomalaisen teatterin ykkösnäyttelijöitä, vuodesta 1974 vuoteen 1991 myös teatterin pääohjaaja. Näytteli monissa Neuvostoliittolaisissa elokuvissa. Monta vuotta johti Karjalan teatteriliiton toimintaa.

Nikolai Samsonov toimi monia vuosia Karjalan säveltäjäliiton vastaavana sihteerina eli käytännössä järjesti liittonsa kaikki käytännön asiat. (Yhtyeen ainoa venäläinen, hän aina oppi laulujen sanat muita nopeammin ensimmäisenä, myös suomenkieliset!)

Ensio Vento luki Karjalan tasavallan asukkaille tuoreemmat uutiset radiosta ja TV:stä suomeksi.

Eri vuosina MANOKia ovat säestäneet loistavat pianistit Marina Kashina, Ljudmila Kutsovskaja, Tatjana Zagorovskaja, Margarita Solodovnikova.

© Jevgeni FadejevMelodijan levy

Vuonna 1977 Neuvostoliiton ainoa levy-yhtiö "Melodija" kiinnostui MANOKin lauluista.Petroskoihin saapui yhtiön edustajia laitteineen. 18 kappaletta tallennettiin Suomalaisen teatterin lavalla, joka oli kuuluisa kaupungin parhaasta akustiikastaan.

LP "Finskij Muzhskoi Vokalnyi Ansambl Manok" ilmestyi samana vuonna.

Loppusuoralla

1980-luvun lopulla Ensio Vennon tilalle bassoksi tuli suomalaisen teatterin näyttelijä Leo Närjä. Hänen kanssaan yhtye esiintyi mm mahtavassa suomalais-neuvostoliittolaisessa festivaalissa "Maailmat Kohtaavat", joka pidettiin rajojen avautuessa Sortavalassa kesällä 1990.

Saman vuoden lokakuussa MANOK teki viimeisen Suomen kiertueensa.

MANOKin jäähyväiskonsertti pidettiin jouluaattona 1990 Suomalaisen teatterin lavalla. Se oli omistettu yhtyeen taiteilijauran 30-vuotispäivälle. Kaikille ei riittänyt istumapaikkoja ja osa yleisöstä joutui seisomaan. Petroskoilaiset tulivat kuulemaan suosikkinsa viimeistä kertaa lavalla. Paikalla ollut Karjalan TV tallensi koko konsertin, jossa sekstettiin liittyivät myös entiset laulajat Viljo Ahvonen ja Ensio Vento.

MANOK on ollut Karjalan suomenkielisen kulttuurin kirkkaimpia tähtiä. Sen lauluja muistellaan vieläkin lämmöllä.

Manokin CD

MANOKin lauluja on nyt saatavissa CD-formaatissa. Toukokuussa 2003 ilmestyneen "Manok. Antologia 1960-1990"-levyn voi tilata.

CD sisältää 35 MANOKin kappaletta sekä 2 videota eri vuosilta.


Teksti: Arto Rinne


Ks. Williamin Hallin kotisivu.

© Arto Rinne, 2003–2005 © Heninen.net, 2003–2016