heninen.net
heninen.netРусский | English
vuodesta 1997Ajankohtaista    Tämä päivä historiassa

Karjalais-suomalainen päiväkirja
Laatokan pohjoisranta

Karjalais-suomalaisessa tasavallassa teollisuus yhdistyy tiiviisti maatalouteen. ...Tämä näkyy ehkä parhaiten Laatokanjärven pohjoispuolella, joka on tasavallan kaikkein kauneimpia seutuja. Tosin alussa tuota yhteyttä ei huomaa. Katselee vain luonnonihania paikkoja eikä voi irrottaa niistä katsettaan. Tien vasemmalla puolella on järven mutkikas, polveileva ranta. Siinä on lahdelmia ja metsän peittämiä niemekkeitä, eikä yksikään rantaosuus muistuta toista...

Kun katsahtaa oikealle, niin ei taaskaan pysty irrottamaan katsetta maisemasta. Talojen rakennustyyli on muuttunut, täällä se ei enää ole karjalainen, vaan suomalainen. Karjalaiset samoin kuin venäläisetkin Vienanmeren rannikon asukkaat, rakentavat paksuista hirsistä pohjakaavaltaan suorakaiteen muotoisia vankkoja taloja, jotka ovat erinomaisessa sopusoinnussa pohjoisen ankaran ja mahtavan luonnon, metsän ja järvien kanssa. Mutta täällä tasavallan länsiosassa luonto on erilaista, monenlaista ja maalauksellista, ja samalla pienimuotoista - on pieniä metsiköitä, ahoja, lahdekkeita, lehtoja, vuoria ja kallioita. Ja myös arkkitehtoniset muodot ovat senkaltaiset. Rakennukset ovat siroja, kevyitä, teräväkulmaisia ja yhtä koristeellisia kuin itse luontokin, ja samalla tavalla ne ovat pikemminkin pieniä.

Yksi rannikon kauneimpia rakennuksia, säveltäjäliiton parantola, on kiinni kalliossa. Pysäytämme auton ja juoksemme portaita ylös taloon. Tervehdimme talon asukkaita, ja he näyttävät meille talon erinomaisen sisustuksen. Siinä on taaskin puuta ja pelkkää puuta, mutta kuinka erilaista on seinien, koristelistojen, lattioiden ja kattojen päällystys, raskaiden mutta sirojen huonekalujen, portaiden ja parvekkeiden ulkonäkö...

Sitten ajetaan kohti Pitkärannan sellutehtaan rakennuksia ja Läskelän paperitehdasta, ja eteemme avautuu itse maisemassa havaittavissa oleva teollisuuden ja maatalouden yhdistyminen. Yhdistävänä lenkkinä ovat siinä mahtavat tummat karjalaismetsät.

.  .  .

Tehtaan rakennukset on pystytetty veden rajalle, jota tehdas tarvitsee, ja niiden ympärillä on metsää, joka myös tarvitsee vettä, ja ihmeellisiä hunajakasveja kasvavia niittyjä, jotka puolestaan tarvitsevat metsää. Kahden teollisuuskeskuksen, Pitkärannan ja Läskelän sijaintipaikat eroavat kuitenkin toisistaan, siksi eroaa toisistaan myös itse tehtaiden rakennustyyli.

Läskelä sijaitsee kapeassa rotkossa, tehdasrakennukset ovat kapeat ja korkeat, ne ovat tiiviissä rykelmässä ja muistuttavat vallihaudan yläpuolella kohoavaa keskiaikaista linnaa. Pitkäranta on levinnyt laajalle; arkkitehtoninen ryhmä nousee kauniisti ja luontevasti järven yläpuolelle, ja ympärillä on hyvin harkittuja yksityiskohtia, jotka edustavat kaikki samaa tyyliä - apurakennuksia, sosiaalitiloja, kioskeja, teitä, jalkakäytäviä, siltoja ja asuintaloja. Nuo kaikki ovat kevyitä ja siroja ja soveltuvat hyvin kukkuloiden ja metsiköiden ääriviivoihin, ja loittonevat (vai päinvastoin) lähestyvät luontevasti tehtaan rakennuksia yhdessä maiseman aaltoilevan viivan kanssa rikkomatta missään luonnon sopusointua. Tällä tavalla arkkitehtimme ovat rakentaneet tehdasasutuksen.

.  .  .

Pitkärantaa häiritsee kovasti yksi asia, jota tasavallan johdon kannattaisi pohtia vakavasti.

Laatokan pohjoisrannikolla tämä tehdas muodostaa suurimman teollisuusalueen; tehdasastutus on melko suuri, ihmisethän asettuvat asumaan tehtaan viereen, on paljon nuoria ja perheellisiä. Mutta tämä taajama ei kuitenkaan ole hallinnollisen piirin keskus, vaikka tuntuisi luonnolliselta, jos se olisi. Piirikeskus sijaitsee kahdenkymmenenseitsemän kilometrin päässä tehtaasta, Impilahdessa.

...Näin suuri teollisuuskeskus tuntee itsensä usein voimattomaksi.

Se tuntuu kipeästi myös arkielämässä: tavaratalo on kaukana, ei ole paikkaa, mistä voisi ostaa rehua karjalle, ja se on vaikeaa niille, jotka pitävät lehmiä.

...Auto kiitää eteenpäin kaupungin valoja kohti aivan kuin tuntisi, että rauha ja lepo ovat jo lähellä, samoin kuin mekin, jotka torkahtelemme takapenkillä täynnä uusia vaikutelmia...

Mutta uni on kaikonnut. Ajamme kauniin ja siistin kaupungin Sortavalan eli Serdobolin katuja, joiden varsilla kohoaa koristeellisia laatikkotaloja.

Sortavala voidaan kävellä päästä päähän tunnissa. Sen sijainti ei kuitenkaan muistuta kylpylää. Kun nousemme puiston keskellä kohoavalle vuorelle, kivikaiteen luota avautuu eteemme kaikkiin neljään suuntaan ihmeellisen komea näköala. Eri puolilla se on sittenkin erilainen.

Vihreiden kukkuloiden pehmeä aaltoileva linja; metsien ja lehtojen sametinpehmeä tumma vihreys; metsäahojen sammakon vihreät vaaleat täplät; kukkuloiden rinteet ovat punaiset ja vaaleansiniset (maitohorsma ja metsäkellot!); leikkitalojen rykelmiä, teiden selkeät mutkikkaat viivat, tehdaspiippujen pylväikkö - ja Laatokka...

...Ei vuorelta eikä satamalta näe sitä, mikä on Laatokan ylpeys - kuuluisaa Valamonsaarta. Sinne järjestetään ekskursioita, siellä sijaitsee nykyään Pitkärannan valtiontila, joka tuottaa vihanneksia tehdaskylän asukkaille. Siellä on kyläneuvosto ja jopa posti. Mutta sinne ei pääse muutamaan kuukauteen, silloin kun järvi alkaa jo jäätyä, mutta ei vielä ole kovassa jäässä.

.  .  .

Järvenselkä avautuu vähitellen ja samoin kaikille neljälle suunnalle. Pieni leikkikaupunki ja sen siistit kadut ja laatikkotalot jäävät taakse; kulkevat ohi toinen toisensa jälkeen metsän peittämät saaret, kaunis ranta jää oikealle...

.  .  .

Tästä luoteeseen melkein Leningradin alueen rajalle saakka on tasavallan tärkeimpiä maitotalous- ja karjanhoitoalueita. Olemme käyneet kahdessa niistä - Lahdenpohjassa ja Kurkijoella...

.  .  .

...Ohi vilahtaa metsänreuna ja siinä oleva yksinäinen talo, jonka pihalla kävelee ihmisiä ja toimittelee askareitaan... Kuinka yksinäistä on asua täällä! Kukahan täällä asuu?

Osoittautui, että siinä asuu kolhoosin asukkaita, he joutuivat pakostakin käyttämään entisiltä isänniltä jääneitä taloja, jotka sijaitsevat usean kilometrin päässä toisistaan. Tasavallan tehtävänä - ja hyvin tärkeänä tehtävänä - on siirtää nuo yksinäiset talot yhteen ja muodostaa tavallisia kyliä. Kolhoosilaiset, jotka asuvat näin kaukana toisistaan, kärsivät kovasti noista avarista maisemista, eikä niiden kauneus lohduta heitä paljoakaan. Opettaja joutuu kärsimään muista erillään sijaitsevassa koulun rakennuksessa. Neuvostoliittolaiset kolhoosilaisemme ovat tottuneet yhteiseen elämään, jota he tarvitsevat yksityiselämänsä lisäksi. He tarvitsevat lukutuvan, kerhotalon, missä voi nähdä elokuvan tai näytelmän, kuunnella luennoitsijaa, heillä pitää olla ruokala, lastenseimi ja päiväkoti. He haluavat tavata toisiaan ja kaipaavat kaikkea sitä, mikä lähentää maaseutuelämää kaupungin elämään ja poistaa niiden välisiä eroja. Niinpä Karjalais-suomalaisen tasavallan kolhoosien asukkaat puhuvat kokouksissaan siitä, että pitää siirtää yksinäistalot samaan paikkaan. Neuvostoliittolaiset eivät ole tottuneet asumaan "karhunpesissä", he haluavat asua kylässä ihmisten ilmoilla. En ole itse keksinyt tuota karhunpesä-sanaa. Juuri tätä nimeä paikalliset asukkaat käyttävät vanhasta yksityisomaisuutta olleesta yksinäistalosta ja sen kaikista "mukavuuksista".

...Takaisin Petroskoihin palasimme jo toista, pohjoista tietä pitkin, joka kulkee suuren piirikeskuksen, Vieljärven kylän ohi.

.  .  .

Marietta Shaginjan
Petroskoi, kesäkuu 1948

© 1997–2016
Lähetä viesti Antti Hänniselle