Neuvosto-Venäjän ja Suomen välisen rauhansopimuksen mukaan Repolan kunta siirtyi Karjalan Työkansan Kommuunin yhteyteen.

Oltuansa 3 vuoden ajan tunnettujen suomalaisten lahtarien terrorisoitavana vapautui Punaisen Armeijan voittaessa Repola lopulta niistä, jotka paikallisten kulakkien avustamana kaikella tavalla olivat koettaneet orjuuttaa Repolan köyhiä talonpoikia.

Nämä herrat, jotka olivat tottuneet aina elämään toisten kustannuksella, vainusivat, että neuvostojärjestelmän vallitessa heidän ei enää onnistu orjuuttaa raatajia. He pakenivat hyväntekijöittensä luo Suomeen, anastettuansa mukaansa ne rahat, jotka oli saatu metsien myynnistä, sekä myöskin kaikki entisen hallituksen asiapaperit.

Repolan raatajarahvas lopulta hengitti vapaasti, vapautuneena tunnetun korttipeluri Kyöttisen ja entisen maahallinnonjäsenen Netsajevin vallasta. Uuden elämän rakennustyö alkoi täydellä vauhdilla, järjestettiin piirejä, lukutupia. Paikallinen nuoriso tuntien todellista vapautta koetti käyttää sitä hyväksensä.

Järjestettiin keskustelukokouksia, kirjallisia iltoja, pantiin toimeen näytöksiä. Taloudellisessakin suhteessa päästiin eteenpäin. Alettiin kuivata soita, korjata teitä ja siltoja, joihin töihin Karjalan Toimeenpaneva komitea myönsi elintarpeita.

Korjattiin kouluja, sairaaloita, jotka entisen hallituksen aikana olivat kokonaan oman onnensa varassa. Oli ansiotöitä, väestö ei kärsinyt puutetta.

Kumminkin valkoiset provokaattorit alkavat kaivaa pohjaa rauhallisen työn alta. Jo kesällä 1921 Suomen porvariston agentit rupesivat agiteeraamaan rauhallisen väestön keskuudessa paikallisten kulakkien avustamana ja kaikin tavoin kalvavat neuvostovallan auktoriteettia. He puhuivat, että se aivan lähiaikoina kukistuu, että Karjalalla ei ole rauhansopimuksen mukaista autonomiaa.

Mutta nähdessään, ettei tämä auta, rupesivat he käyttämään toista keinoa: neuvomaan talonpoikia, ettei näiden pitäisi suorittaa rahtivelvollisuuttaan, eikä myöskään maksaa elintarveveroansa.

Paikalliset neuvostoelimet ryhtyivät kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin väestön keskuudessa provokatsionin estämiseksi ja Suomen sekä paikallisten valkoisten agenttien puuhat kapinan nostamiseksi menivät myttyyn.

Silloin he alkoivat uhkailla. Jo pari viikkoa ennen bandiittien hyökkäystä kuntaan oli laskettu liikkeelle huhu, että he ovat jo vallanneet Muurmannin rautatien, että joulukuun 1 p:ään mennessä ottavat myös Repolan, uhaten tultuansa ampua kaikki kommunistit ja neuvostotoimitsijat.

Eräs kylistä, missä valkoisten agitatsioni oli löytänyt parhaimman maaperän, muuttui provokaattorien pesäksi. Koko kesän olivat siellä löytäneet turvapaikan kaikki Repolasta paenneet paikalliset kulakit. Heidän johtomiehensä oli valkoisen hallituksen aikana Repolassa paikallisen ohranan päällikön apulaisena toiminut Takkinen, joka kuvitellen itseänsä Karjalan kansallissankariksi, oli ottanut Kalevalasta itsellensä nimeksi ”Ilmarinen”.

Toinen sakki paikallisia pakolaisia ja suomalaisia valkoisia vapaaehtoisia, joihin kuului myöskin entinen maahallinnon jäsen Netsajev ja Fomin, tekivät hyökkäyksen kylään, missä samalla panivat toimeen yleisen mobilisatsionin. Kolmen talonpojan onnistui päästä heiltä karkuun. Nämä kertoivat, että Netsajev oli kutsunut kokouksen, missä sanoi, että jokaisen tulee astua valkoisten riviin, että on tullut aika Karjalan vapauttamiseksi bolsheviikeista.

Talonpoikien kysymykseen, mitä tästä voi koitua, vastasi Netsajev: ”Liian aikaiseen alettiin sotatoimet. Piti vielä odottaa. Bolsheviikit vielä vähän jos olisivat olleet vallassa, silloin heille olisi tullut enemmän vihamiehiä, varsinkin keväällä jolloin ruokatavarat loppuvat.”

Sitten tämä joukkue rupesi liikehtimään eteenpäin ja otti käsiinsä Karjalan elintarvekomisariaatin varastot, jotka oli määrätty metsätöitä varten Repolan kunnassa. Heti kylään saavuttuaan alkoivat he jakaa jauhoja. Antoivat säkeittäin bandiitteihin yhtyville.

Tähän aikaan Takkisen johtama joukko-osasto oli vallannut toisen kylän, missä kiduttamalla olivat tappaneet kaksi puna-armeijalaista. Kolmannen oli onnistunut päästä heidän kynsistään, kun oli tekeytynyt kuolleeksi.

Ottaen huomioon syntyneen tilanteen paikalliset viranomaiset yhdessä sotilasjoukkojen kanssa ryhtyivät evakuoimaan selkäpuolelle Repolassa olevia elintarpeita. Mutta bandiitit, joilla oli omat agenttinsa, saivat tiedon tästä evakuoimisesta ja tekivät hyökkäyksen sekä katkaisivat tien punaarmeijalaisjoukoilta. Tällä tavalla jo matkalla olevat elintarpeet joutuivat bandiittien käsiin.

Repolaan jäänyt joukko-osasto, joka oli eristettynä pääjoukoista, oli pakoitettu perääntymään. Repolan kylässä ennen punaisten pois lähtöä paikallisen kunnan toimeenpanevan komitean alotteesta kutsuttiin yleinen kansalaiskokous, jossa olivat mukana kaikki Repolan kylän sekä myöskin lähikylien talonpojat. Kokous päätti yksimielisesti avustaa puna-armeijaa sen taistelussa banditismia vastaan. Samoin myöskin hyväksyttiin julistus bandiittien riveissä oleville karjalaisille. Julistuksessa kehoitettiin kaikkia bandiittien puolella olevia Repolan asukkaita jättämään aseensa ja siirtymään punaisten puolelle.

Perääntyvä puna-armeijalaisosasto 4 kilometrin päässä Repolasta joutui tienvarrella vahtiapitäneen bandiittijoukon hyökkäyksen alaiseksi. Mainittu joukko avasi kiivaan kivääritulen meidän kuormastoamme kohti. Mutta puna-armeijalaiset urhoollisesti työnsivät lahtarit pakosalle ja avasivat tien itselleen. Sitten saimme tietää, että myöskin Lentierassa bandiitit olivat katkaisseet tien. Näinollen, kun ei ollut riittävästi voimia tunkeutua vihollisketjun läpi, piti mennä metsään ja noin 80 virstaa samoilla pitkin korpia ilman merkkiäkään tiestä, ennenkuin pääsimme ihmisten ilmoille.

V.Romanov
Punainen Karjala -sanomalehti
5. heinäkuuta 1935