Valtakunnankansleri Hitlerin puhe valtiopäivillä 11. joulukuuta 1941

Kansanedustajat! Saksan valtiopaivienjäsenet!

Maailmanhistoriallisten tapahtumien vuosi lähenee loppuaan, suurimpien ratkaisujen vuosi on edessämme. Tänä vakavana aikana puhun Teille, valtiopäivämiehet, Saksan kansan edustajina. Mutta sen lisäksi tutustukoon koko Saksan kansa tähän jo tapahtuneen tarkasteluun ja niihin ratkaisuihin, joihin nykyisyys ja tulevaisuus meidät pakottaa.

Sen jälkeen kun silloinen Englannin pääministeri ja häntä kannattava tai hallitseva kopla vuonna 1940 toistamiseen hylkäsi rauhantarjoukseni, kävi syksyllä 1940 selväksi, että tämä sota kaiken järjen ja välttämättömyyden periaatteiden vastaisesti on asein taisteltava loppuun saakka. Te, vanhat puoluetoverini, tunnette minut ja tiedätte, että olen aina ollut puolinaisten tai heikkojen päätösten vihollinen. Jos kohtalo on määrännyt, ettei Saksan kansa voi säästyä tältä taistelulta, olen sille kiitollinen siitä, että se uskoi minulle sen historiallisen voimainmittelyn johdon, joka tulee seuraavien 500 tai 1000 vuoden aikana ratkaisevasti vaikuttamaan ei vain meidän, Saksan, historiaan, vaan Euroopan, jopa koko maailmankin historiaan.

Saksan kansa ja sen sotilaat eivät nyt työskentele ja taistele vain omasta ja aikansa puolesta, vaan tulevien, kaukaisimpienkin sukupolvien hyväksi. Luoja on antanut meidän toimeenpantavaksemme ainutlaatuisen laajan historiallisen tarkistuksen, jonka nyt olemme velvolliset saattamaan loppuun.

Välittömästi Norjan taistelun jälkeen mahdolliseksi käynyt aselepo lännessä pakotti Saksan sodanjohdon kaikkein ensiksi sotilaallisesti turvaamaan voitetut, poliittisesti, strategisesti ja taloudellisesti tärkeät alueet. Niinpä onkin silloin valloitettujen maiden vastustuskyky sen jälkeen muuttunut.

Kirkkoniemestä Espanjan rajalle ulottuu mitä vahvimpien tukikohtien ja linnoitusten vyö. Lukemattomia lentokenttiä on rakennettu, ylhäällä pohjolassa osittain räjäyttämällä graniittiseen pohjakallioon. Laivastoasemat ovat saaneet sukellusveneitä varten niin valtavia ja vahvoja suojarakenteita, että ne sekä mereltä että ilmasta käsin ovat käytännöllisesti katsoen vahingoittamattomia. Itse puolustusta palvelee enemmän kuin puolitoistatuhatta uutta patteria, joiden asemat oli tiedusteltava, suunniteltava ja rakennettava. On rakennettu maanteiden ja rautateiden verkosto, jonka turvin Espanjan rajan ja Petsamon yhteys nyt on merestä riippumatta turvattu. Laivaston, armeijan ja ilmavoimien pioneerit ja rakennuspataljoonat ovat yhdessä Todtin järjestön kanssa luoneet sinne laitteita, jotka eivät missään suhteessa jää jälkeen Länsivallista. Niiden vahvistamiseksi tehdään jatkuvasti työtä. Horjumaton päätökseni on tehdä tästä Euroopan rintamasta mahdoton minkään vihollisen loukata.

Tätä viime talven ajankin jatkettua, puolustusluontoista työtä täydensi hyökkäysluontoinen sodankäynti sikäli kuin tämä eri vuodenaikojen olosuhteista riippuen oli mahdollista. Saksan vedenpäällinen ja vedenalainen laivasto jatkoi alituista tuhoamissotaansa Englannin omaa ja sitä palvelevaa sota- ja kauppalaivastoa vastaan. Saksan lentoase tuki tiedusteluin ja hyökkäyksin vihollistonniston vahingoittamistoimenpiteitä ja antoi lukemattomilla kostolennoillaan englantilaisille paremman käsityksen siitä »ihastuttavasta sodasta», jonka alkuunpanijoiden joukossa ensi sijoilla on heidän nykyinen pääministerinsä.

Tässä taistelussa tuki Saksaa kuluneen vuoden keskivaiheilla ennen kaikkea sen liittolainen: Italia. Useita kuukausia lepäsi Englannin voiman suuren osan paino liittolaisvaltiomme Italian harteilla. Vain raskaiden panssarivaunujen suunnattoman ylivoiman avulla onnistui englantilaisten ohimenevästi saada Pohjois-Afrikassa aikaan arveluttava tilanne. Mutta jo kuluneen vuoden maaliskuun 24 p:nä alkoi Rommelin johdolla saksalaisitalialaisten joukkojen pienen ryhmän vastahyökkäys. Huhtikuun 2 p:nä kukistui Agedabia, 4:ntenä saavutettiin Bengasi, 8:ntena yhtyneet joukkomme tunkeutuivat Dernaan, 11:ntenä saarrettiin Tobruk ja huhtikuun 12:ntena miehitettiin Bardia. Saksan Afrikan-armeijan suoritukset olivat sitä suurenmoisemmat, kun tämä sotanäyttämö puhtaasti ilmastosuhteiden puolesta oli saksalaisille täysin vieras ja outo. Kuten kerran Espanjassa, käyvät saksalaiset ja italialaiset nyttemmin Pohjois-Afrikassa aina yhdessä samaa vihollista vastaan.

Samaan aikaan kun näillä rohkeilla toimenpiteillä taas turvattiin molempien liittolaismaiden rintama Pohjois-Afrikassa saksalaisten ja italialaisten sotilaiden verellä, alkoi hirvittävän vaaran onnettomuutta uhkaava varjo jo kohota Euroopan ylle. Mitä katkerimman välttämättömyyden pakottamana olin syksyllä 1939 päättänyt ainakin yrittää – poistamalla ikuisen saksalaisvenäläisen jännityksen – luoda edellytykset yleiselle rauhalle. Tämä oli sen asennoitumisen vuoksi, jonka koko Saksan kansa ja ennenkaikkea kansallissosialistinen puolue oli omaksunut bolshevismia kohtaan, psykologisesti vaikeata, mutta asiallisesti ottaen helppoa, sillä Saksalla oli ollut kaikilla niillä alueilla, joita Englanti selitti meidän uhkaavan ja joille se tyrkytti avunantosopimuksiaan, tosiasiallisesti vain taloudellisia etuja valvottavanaan.

Saanen muistuttaa Teille, kansanedustajat, Saksan valtiopäivien jäsenet, että Englanti koko vuoden 1939 alku- ja keskikesän aikana jälleen tarjosi apuaan lukuisille valtioille ja maille väittäen Saksan aikovan hyökätä ja ryöstää näiltä mailta niiden vapauden. Saksan valtakunta ja sen hallitus saattoivat parhaimmalla omallatunnolla vakuuttaa, että kysymys oli vain todellisuutta millään tavoin vastaamattomista otaksumista. Tähän tuli lisäksi terve sotilaallinen tietoisuus siitä, että jos Englannin diplomatia pakottaisi Saksan kansan sotaan, olisi kahden rintaman sota joka tapauksessa käytävissä vain sangen suurin uhrauksin. Sen jälkeen kun Baltian valtiot, Romania jne. sitäpaitsi olivat suostuvaisia hyväksymään Englannin avunantosopimuksen ja siten antoivat tietää, että nekin uskoivat sellaisen uhan olemassaoloon, oli Saksan valtakunnanhallituksen paitsi oikeus myös velvollisuus omasta puolestaan määritellä Saksan etujen rajat.

Kysymyksessä olevien maiden oli kuitenkin – Saksan valtakunnan itsensäkin mielipahaksi – sangen pian tunnustettava, että ainoa tekijä, joka saattoi olla vahvin takaaja uhkaavaa Itää vastaan, oli vain Saksa. Se, että ne omalla politiikallaan olivat katkaisseet yhteytensä Saksan valtakuntaan ja sen sijaan luottivat sen vallan apuun, joka sananparrenomaisessa itsekkyydessään vuosisatojen aikana ei koskaan ollut antanut apua, vaan aina vain vaati sitä, tuomitsi ne häviämään. Kuitenkin herätti näiden maiden kohtalo Saksan kansassa mitä syvintä sääliä. Suomalaisten talvisota herätti meissä katkeruuden ja ihailun sekaisia tunteita. Ihailun, koska meillä itse sotilaskansana on sankaruudelle ja uhrautuvaisuudelle altis sydän, katkeruuden, koska emme lännessä uhkaavaan viholliseen ja idän vaaraan katsoen siiloin kyenneet antamaan sotilaallista apua. Niin pian kuin kävi selväksi, että Neuvosto-Venäjä Saksan poliittisten vaikutuspiirien rajoittamisesta veti sellaisen johtopäätöksen, että sillä olisi oikeus hävittää niiden ulkopuolella elävät kansat käytännöllisesti katsoen sukupuuttoon, oli jatkuva suhde vain tarkoituksenmukainen. Järki ja tunne suhtautuivat siihen vihamielisesti.

Kuukaudesta kuukauteen kasvoi jo vuonna 1940 tietoisuus siitä, että Kremlin miesten suunnitelmat tietoisesti tähtäsivät koko Euroopan hallitsemiseen ja siten sen tuhoamiseen. Olen jo antanut kansalle kuvan Venäjän sotilaallisten voimien eteenmarssista idässä aikana, jolloin Saksalla oli vain muutamia divisioonia Venäjään rajoittuvissa maakunnissa. Vain sokea saattoi olla huomaamatta, että siellä suoritettiin maailmanhistoriallisesti ainutlaatuisissa mittasuhteissa tapahtuva eteenmarssi. Eikä suinkaan jonkin sellaisen puolustamiseksi, mitä ei uhattu, vaan vain sellaisen kimppuun hyökkäämiseksi, joka ei enää näyttänyt pystyvän puolustautumaan.

Vaikkakin lännen sotaretken salamannopea päättyminen riisti Moskovan vallassaolijoilta mahdollisuuden perustaa laskelmansa Saksan valtakunnan välittömään uupumukseen, ei tämä millään muotoa saanut heitä luopumaan aikomuksistaan, vaan vain lykkäsi hyökkäyshetkeä. Suotuisimman hyökkäyshetken arveltiin koittavan kesällä 1941. Silloin piti uuden mongoolimyrskyn raivota yli Euroopan. Mutta samaksi ajankohdaksi lupasi Mr. Churchill käänteen Englanninkin taistelussa Saksaa vastaan. Nyt hän yrittää pelkurimaisesti kieltää, että hän vuoden 1940 salaisissa istunnoissa Englannin alahuoneessa viittasi tärkeimpänä tekijänä tämän sodan voitokkaalle jatkamiselle ja loppuun viemiselle Neuvostoliiton mukaantuloon sotaan, minkä piti tapahtua viimeistään vuonna 1941 ja mikä silloin saattaisi Englanninkin omasta puolestaan kykeneväksi ryhtymään hyökkäykseen. Siksi seurasimme tämän vuoden keväällä omantunnontarkasti maailmanvallan eteenmarssia, jolla näytti olevan loppumattomat reservit ihmisiä ja materiaalia käytettävissään. Raskaita pilviä alkoi kerääntyä Euroopan ylle.

Sillä, kansanedustajat, mikä on Eurooppa? Ei ole olemassa mitään mantereemme maantieteellistä määritelmää, vaan vain kansain ja sivistysten mukainen. Ei tämän mantereen rajana ole Ural, vaan linja, joka erottaa lännen ja idän elämänkuvat toisistaan.

Oli aika, jolloin Eurooppa oli tuo Kreikan saari, johon pohjoiset heimot olivat tunkeutuneet sytyttääkseen sieltä käsin ensi kerran valon, joka sen jälkeen hitaasti mutta varmasti alkoi valaista ihmisten maailmaa. Ja kun kreikkalaiset torjuivat persialaisten valloittajien maahantunkeutumisen, eivät he silloin puolustaneet ahtaampaa kotimaataan, joka oli Kreikka, vaan tuota käsitettä, jonka nimi nyt on Eurooppa. Ja sitten siirtyi Eurooppa Hellaasta Roomaan. Kreikan henkeen ja Kreikan sivistykseen yhtyi Rooman ajattelu ja Rooman valtiotaito. Luotiin maailmanvalta, jota merkitykseensä ja luovaan voimaansa nähden ei vieläkään ole saavutettu, saati ylitetty. Mutta kun Rooman legioonat kolmessa raskaassa sodassa puolustivat Italiaa Karthagon afrikkalaista rynnäkköä vastaan lopulta saavuttaen voiton, eivät nekään taistelleet Rooman, vaan kreikkalaisroomalaisen maailman käsittävän silloisen Euroopan puolesta.

Seuraava tunkeutuminen tälle uuden inhimillisen sivistyksen kotimaaperälle tapahtui idän aavikoilta. Sivistymättömien joukkojen hirvittävä virta tulvi Sisä-Aasiasta syvälle nykyisen Euroopan mantereen sydämeen, polttaen, hävittäen ja surmaten todellisena Herran ruoskana. Taistelussa Katalaunisten kentillä taistelivat roomalaiset ja germaanit ensi kerran yhdessä, suunnattoman merkityksen omaavassa kohtalonkamppailussa, kulttuurin puolesta, joka, lähtien kreikkalaisista ja roomalaisista, sittemmin oli saanut germaanitkin valtaansa.

Eurooppa oli kasvanut. Hellaasta ja Roomasta syntyivät länsimaat, ja niiden puolustus oli nyt monen vuosisadan ajaksi ei vain roomalaisten, vaan ennen muita myös germaanien tehtävä. Mutta samassa mitassa kuin länsimaat – Kreikan sivistyksen valaisemina, täynnä vaikutteita Rooman valtakunnan valtavista perinteistä – germaanien asutustoiminnan avulla laajensivat alueitaan, laajeni se käsite, jota kutsumme Euroopaksi, alueellisesti. Samantekevää, torjuivatko Saksan keisarit Unstruthin luona tai Lechin kentällä Idän maahantunkeutumiset vai tungettiinko Afrikka pitkissä taisteluissa takaisin Espanjasta, aina oli kysymys tulevan Euroopan taistelusta sisäiseltä olemukseltaan vierasta ympäristöä vastaan.

Rooman saadessa katoamattomat ansionsa tämän mantereen luomisessa ja puolustamisessa ottivat sittemmin germaanitkin huolekseen puolustaa ja suojella kansainperhettä, joka – olkoonpa, että se sisäisesti poliittisessa muodostuksessaan ja päämäärien määrittelyssään olikin erilainen ja hajanainen – kuitenkin kokonaisuutena edusti veren ja sivistyksen puolesta osittain samaa, osittain itseään täydentävää ykseyttä.

Ja tästä Euroopasta käsin ei ainoastaan asutettu muita maanosia, vaan myös hedelmöitettiin ne henkisesti ja sivistyksellisesti, niistä vain se tulee tietoiseksi, joka on halukas etsimään totuutta eikä päinvastoin sitä kiellä. Sentähden ei Englantikaan ole mannermaata sivistänyt, vaan mannermaamme germaanisen kansan sirpaleet ovat anglosakseina ja normanneina muuttaneet tälle saarelle ja antaneet sille mahdollisuuden kehitykseen, jonka veroista ei varmaan ole. Ja samaten: ei Amerikka ole löytänyt Eurooppaa, vaan päinvastoin. Olkoon kaikki se, mitä Amerikka ei ole saanut Euroopasta, juutalaistuneelle rotusekoitukselle vaikka kuinka ihailemisen arvoista, Eurooppa näkee siinä vain merkin taiteen ja sivistyksellisen elämäntavan rappiosta, juutalaisen tai neekeriveren sekoittumisen perinnön.

Kansanedustajat! Saksan valtiopäivien jäsenet!

Minun on annettava nämä seikkaperäiset selvitykset, sillä se taistelu, joka tämän vuoden ensimmäisinä kuukausina vähitellen alkoi näyttää yhä väistämättömämmältä ja jota johtamaan tällä kertaa ensi sijassa Saksan valtakunta on kutsuttu, ulottuu myöskin kauas oman kansamme ja maamme etujen ulkopuolelle. Sillä kuten eivät kreikkalaiset persialaisia vastaan puolustaneet Kreikkaa, roomalaiset karthagolaisia vastaan Roomaa, roomalaiset ja germaanit hunneja vastaan länsimaita, Saksan keisarit mongooleja vastaan Saksaa, Espanjan sankarit Afrikkaa vastaan Espanjaa, vaan kaikki puolustivat Eurooppaa, niin ei Saksakaan nyt taistele omaksi hyväkseen, vaan koko mannermaamme puolesta.

Ja on onnellinen merkki, että tämä tietoisuus nyt on useimpien Euroopan kansojen alitajunnassa niin syvällä, että ne – joko avoimen kannanoton muodossa taikka lähettämällä vapaaehtoisia – osallistuvat tähän taisteluun.

Kun Saksan ja Italian armeijat tämän vuoden huhtikuun 6 p:nä ryhtyivät hyökkäykseen Jugoslaviaa ja Kreikkaa vastaan, oli tämä johdanto siihen suureen taisteluun, jossa vielä nytkin olemme. Sillä se vallankumous, joka Belgradissa johti entisen prinssihallitsijan ja hänen hallituksensa kukistumiseen, oli tämän Euroopan alueen vastaisille tapahtumille määräävää laatua. Vaikka Englanti osallistuikin tähän kapinayritykseen mitä määräävimmin, esitti Neuvosto-Venäjä kuitenkin pääosaa. Sen, mitä olin Molotowilta hänen käydessään Berlinissä kieltänyt, luuli nyt Stalin saavuttavansa meidän tahtomme vastaisestikin vallankumousliikkeen kiertotietä käyttäen. Tehdyistä sopimuksista piittaamatta laajenivat bolshevististen vallanpitäjien aikeet. Ystävyyssopimus uuden, vallankumouksellisen hallituksen kanssa valaisi kirkkaan salaman tavoin uhkaavan vaaran läheisyyttä.

Mitä Saksan puolustusvoimat tällä sotaretkellä saivat aikaan, arvioitiin Saksan valtiopäivillä toukokuun 4 p:nä 1941. Mutta mitä en silloin vielä valitettavasti voinut lausua julki, oli tietoisuus siitä, että lähestyimme huimaavalla vauhdilla välienselvittelyä valtion kanssa, joka Balkanin sotaretken aikana vain sentähden vielä oli sekaantumatta asiaan, ettei sen eteenmarssi vielä ollut suoritettu loppuun ja että lentokenttien käyttäminen -johtuen ennen kaikkea vasta siihen vuodenaikaan alkaneesta lumen sulamisesta ja siten kiitoratojen käyttökelvottomuudesta – oli mahdotonta.

Kansanedustajat! Valtiopäivämiehet!

Niin pian kuin vuonna 1940 – Englannin alahuoneesta saamieni tiedoitusten ja Venäjän joukkojensiirroista rajoillamme tehtyjen havaintojen avulla – sain selville valtakunnan itäosassa syntyvän vaaran mahdollisuuden, annoin heti määräyksen lukuisien uusien panssari-, moottoroitujen ja jalkaväkidivisioonien perustamisesta. Edellytykset tähän olivat sekä henkilöllisessä että aineellisessa suhteessa riittävät. Ainakin yhden asian voin Teille, kansanedustajat, ja ylipäänsä koko Saksan kansalle vakuuttaa: vaikka demokratioissa aina – ymmärrettävästi – puhutaankin paljon varustelusta, tehdään sen hyväksi kuitenkin kansallissosialistisessa Saksassa aina sitä enernmän työtä. Näin oli ennen eikä tänäänkään ole toisin. Joka vuosi tulemme – lisääntynein ja ennen kaikkea myös parantunein asein – olemaan siellä, missä ratkaisut tapahtuvat.

Huolimatta siitä tietoisuudesta, että oli välttämätöntä estää vastustaja millään muotoa saamasta tilaisuutta iskeä ensimmäiseksi sydämeemme, oli ratkaisu tässä tapauksessa kuitenkin sangen vaikea. Selittäessään, että minä olisin harkinnut asiaa ennen hyökkäykseen ryhtymistä, jos olisin tuntenut tarkemmin bolshevistisen vastustajan vahvuuden, osoittavat demokraattisten lehtiemme artikkelien kirjoittajat, etteivät he tunne enempää tilannetta kuin minuakaan.

Minä en ole etsinyt sotaa, vaan olen päinvastoin tehnyt kaikkeni voidakseni sen välttää. Mutta toimisin velvollisuuteni vastaisesti ja ilman omaatuntoa, jos taistelun välttämättömyydestä tietoisena jättäisin vetämättä siitä ainoat mahdolliset johtopäätökset. Koska pidin Neuvosto-Venäjää kuolemanvaarana ei vain Saksan valtakunnalle, vaan koko Euroopalle, päätin itse antaa – mikäli mahdollista vielä muutamaa päivää ennen tämän välienselvittelyn alkamista – merkin hyökkäykseen.

Mutta Venäjän hyökkäystarkoituksia todistaa nyt todella painava ja kumoamaton aineisto. Myös olemme selvillä siitä hetkestä, jolloin tämän hyökkäyksen piti tapahtua. Mutta vaaran suuruuden meille ehkä vasta nyt todella selvinneeseen laajuuteen nähden voin vain kiittää Jumalaa siitä, että hän valaisi minua oikealla hetkellä ja että hän antoi minulle voimia sen suorittamiseen, mikä oli tehtävä. Sitä eivät ainoastaan miljoonat Saksan sotilaat kiitä hengestään, vaan koko Eurooppa olemassaolostaan.

Sillä – sen saan tänään sanoa – jos tämä yli 20.000 panssarivaunun, satojen divisioonien, kymmenientuhansien tykkien aalto yli 10.000 lentokoneen seuraamana äkkiarvaamatta olisi lähtenyt vyörymään Saksaan, olisi Eurooppa tuhoutunut.

Kohtalo on antanut joukolle kansoja tehtäväksi oman verensä alttiiksi panemalla ehkäistä tai ottaa vastaan tämä isku. Ellei Suomi heti olisi päättänyt toistamiseen tarttua aseisiin, olisi toisten Pohjolan valtioiden mukavuuteen taipuva porvarillisuus ollut nopeasti lopussa.

Ellei Saksan valtakunta sotilaineen ja aseineen olisi astunut tämän vastustajan tielle, olisi Euroopan yli pyyhältänyt myrsky, joka olisi kerta kaikkiaan osoittanut englantilaisten naurettavan Euroopan tasapainon säilyttämisaatteen koko hengettömyyden ja typerän perinteen.

Elleivät slovaakit, unkarilaiset ja romanialaiset olisi yhtyneet suojaamaan tätä eurooppalaista maailmaa, olisivat bolshevikkien joukot Attilan hunnilaumojen tavoin rynnänneet läpi Tonavan maiden, ja Joonianmeren kentillä pakottaisivat nyt tataarit ja mongoolit tarkistamaan Montreux'n sopimusta.

Elleivät Italia, Espanja ja Kroatia olisi lähettäneet divisiooniaan, ei olisi syntynyt eurooppalaista puolustusrintamaa, joka uuden Euroopan käsitteen julistuksena on luonut kokoavan voimansa säteitä kaikkien toistenkin kansojen yli. Näissä aavistuksia täynnä olevissa tunteissa ovat Pohjois- ja Länsi-Euroopan vapaaehtoiset tulleet: norjalaiset, tanskalaiset, hollantilaiset, flaamit, belgialaiset jne., vieläpä ranskalaisetkin, jotka antavat akselin liittoutuneiden valtojen taistelulle sanan täydessä merkityksessä eurooppalaisen ristiretken luonteen.

Ei ole vielä aika puhua tämän sotaretken suunnittelusta ja johtamisesta. Mutta luulen jo nyt, tässä kaikkien aikojen valtavimmassa taistelussa, jonka suhteen alueen suuruudesta ja tapahtumien monilukuisuudesta ja voimasta johtuen yksityiset vaikutelmat liiankin helposti häipyvät, himmenevät muistissa, saavani muutamin lausein viitata saavutettuihin tuloksiin.

Kesäkuun 22 p:n aamuhämärissä alkoi hyökkäys. Vastustamattomalla rohkeudella murrettiin rajalinnoitukset, joiden tehtävänä oli turvata Venäjän eteenmarssi meitä vastaan kaikilta yllätyksiltä. Jo kesäkuun 23 p:nä kukistui Grodno. Kesäkuun 24 p:nä kukistettiin Brest-Litowskin valtauksen jälkeen keskuslinnoitus ja samoin vallattiin Wilna ja Kowno. Kesäkuun 26 p:nä kukistui Väinänlinna.

Heinäkuun 10 p:nä päättyivät molemmat ensimmäiset suuret saarrostustaistelut Bialystokin ja Minskin luona. 324.000 vankia, 3.332 panssarivaunua ja 1.809 tykkiä joutui käsiimme. Jo heinäkuun 13 p:nä murrettiin Stalin-linja melkein kaikissa ratkaisevissa kohdissa. 16:ntena kukistui raskaiden taistelujen jälkeen Smolensk, kun taas saksalaiset ja romanialaiset joukot heinäkuun 19 p:nä ylittivät Dnjestrin. Elokuun 6 p:nä päättyi Smolenskin taistelu useissa moteissa. Taas marssi saksalaiseen vankeuteen 310.000 venäläistä meidän voidessamme laskea 3.205 panssarivaunua ja 3.120 tykkiä osittain tuhotuiksi, osittain saaliiksi. Jo kolme päivää myöhemmin ratkesi vielä yhden venäläisen armeijaryhmän kohtalo. Elokuun 9 p:nä vangittiin Umanin taistelussa taas 103.000 neuvostovenäläistä 317 panssarivaunun ja 1.100 tykin joutuessa tuhotuiksi tai saaliiksemme.

Elokuun 13 p:nä kukistui Nikolajew, 21:ntenä vallattiin Herson. Samana päivänä päättyi Gomelin taistelu 84.000 vangin ottamiseen ja 144 panssarivaunun ja 848 tykin saaliiksi saamiseen tai tuhoamiseen. Elokuun 21 p:nä murrettiin venäläisten asemat Ilma- ja Peipusjärvien välissä Dnjepropetrowskin sillanpääaseman joutuessa elokuun 26 p:nä haltuumme. Jo saman kuun 28 p:nä tunkeutuivat saksalaiset joukot sitkeiden taistelujen jälkeen Tallinnaan ja Paltiskiin suomalaisten vallatessa 29:ntenä Viipurin. Syyskuun 8 p:nä tapahtunut Pähkinälinnan valtaus katkaisi lopullisesti Leningradin yhteydet eteläänkin päin. Syyskuun 16 p:nä onnistuttiin muodostamaan sillanpääasemat Dnjeprin yli, ja jo syyskuun 18 p:nä joutui Pultava sotilaittemme käsiin. Syyskuun 19 p:nä saksalaiset joukot valtasivat väkirynnäköllä Kiewin keskuslinnakkeen, ja Saarenmaan valtauksen kruunasi 22:ntena pääkaupungin valloitus.

Mutta vasta nyt kypsyivät suurimmat operatiot odotettuihin tuloksiin. Syyskuun 27 p:nä päättyi Kiewin taistelu. 665.000 vankia lähti loputtomina kolonnina matkalle länteen. 884 panssarivaunua ja 3.178 tykkiä jäi motteihin sotasaaliiksemme. Jo lokakuun 2 p:nä alkoi nyt itärintaman keskiosan läpimurtotaistelu Asovan meren taistelun päättyessä lokakuun 11 p:nä tuloksellisesti. Taas laskettiin 107.000 vankia, 212 panssarivaunua ja 672 tykkiä. Lokakuun 16 p:nä marssivat saksalaiset ja romanialaiset joukot sitkeän taistelun jälkeen Odessaan. Lokakuun 18 p:nä päättyi lokakuun 2 p:nä alkanut itärintaman keskiosan läpimurtotaistelu maailmanhistoriallisesti ainutlaatuiseen tulokseen. 663.000 vankia oli yksi tulos, 1.242 panssarivaunua ja 5.452 tykkiä osaksi hävitettyinä, osaksi saaliiksi saatuina toinen. Lokakuun 21 p:nä suoritettiin loppuun Hiidenmaan valtaus. Lokakuun 24 p:nä vallattiin teollisuuskeskus Harkow. Lokakuun 28 p:nä saavutettiin mitä raskaimmissa taisteluissa lopullisesti pääsy Krimille ja jo marraskuun 2 p:nä vallattiin sen pääkaupunki Simferopol väkirynnäköllä. Marraskuun 16 p:nä oli Krimillä tunkeuduttu aina Kertshiin saakka.

Joulukuun 1 p:nä oli vangittujen neuvostovenäläisten lukumäärä 3.806.865. Tuhottujen tai vallattujen panssarivaunujen lukumäärä oli 21.391, tykkien lukumäärä 32.541 ja lentokoneiden lukumäärä 17.322.

Saman ajan kuluessa ammuttiin alas 2.191 englantilaista lentokonetta, sotalaivasto upotti 4.170.611 brt ja lentoase 2.346.180 brt, joten siis yhteensä tuhottiin 6.516,791 brt.

Kansanedustajat! Saksan kansa!

Nämä ovat pelkkiä tosiasioita ja ehkä kuivia lukuja. Mutta älkööt ne koskaan kadotko historiasta eikä ennen kaikkea oman Saksan kansamme tietoisuudesta ja muistista! Sillä näiden lukujen taakse kätkeytyvät oman kansamme ja liittolaisvaltioittemme miljoonien parhaitten miesten suoritukset, uhrit ja kieltäymykset, sankaruus ja kuolemanalttius.

Kaikki se täytyi saavuttaa taistelussa, jossa pantiin alttiiksi terveys ja henki, ja ponnistuksin, joista kotiseudulla tuskin on aavistustakaan. Marssien loppumattomia matkoja, kuumuuden ja janon vaivaamina, usein pohjattomien teitten loan epätoivoon asti pidättäminä, alttiina Valkoisen ja Mustan meren välillä vallitsevan ilmaston tuottamille haitoille, ilmaston, joka heinä- ja elokuun päivien helteestä vaihtuu marras- ja joulukuun talvimyrskyiksi, hyönteisten kiusaamina, kärsien liasta ja syöpäläisistä, palellen lumessa ja jäässä ovat he taistelleet, saksalaiset ja suomalaiset, italialaiset, slovaakit, unkarilaiset ja romanialaiset, kroaatit, pohjois- ja länsi-Euroopan maiden vapaaehtoiset, sanalla sanoen: itärintaman soturit! Mutta talven tulo asettaa tälle liikkeelle nyt luonnollisen esteen. Kesän tullen jatkuu marssi eteenpäin.

En tänä päivänä halua mainita mitään yksityistä aselajia, kehua johtoa; kaikki ovat tehneet parhaansa. Ja kuitenkin velvoittavat tietoisuus ja oikeudenmukaisuus jälleen toteamaan yhden asian: kaikkien saksalaisten sotilaittemme joukossa kantaa nyt kuten ennenkin ainutlaatuinen jalkaväkemme taistelun raskaimman kuorman.

Kesäkuun 22 p:stä joulukuun 1 p:ään saakka on Saksan armeija menettänyt tässä sankaritaistelussa: 158.773 miestä kuolleina, 563.082 haavoittuneina ja 31.191 kadonneina, i1mavoimat 3.231 kuollutta, 8.453 haavoittunutta ja 2.028 kadonnutta sekä sotalaivasto 310 kuollutta, 232 haavoittunutta ja 115 kadonnutta. Niinmuodoin Saksan puolustusvoimat yhteensä: 162.314 kuollutta, 571.767 haavoittunutta ja 33.334 kadonnutta.

Kuolleina ja haavoittuneina olemme siis menettäneet hieman enemmän kuin kaksi kertaa maailmansodan Sommen taistelun määrän, kadonneina hieman vähemmän kuin puolet silloisesta luvusta. Kaikki nämä ovat kuitenkin Saksan kansan isiä ja poikia!

Sallittakoon minun nyt tätä täustaa vastaan määritellä asenteeni tuohon toiseen maailmaan nähden, jonka edustajana on mies, jolla kansojen ja niiden sotilaiden taistellessa lumessa ja jäässä on tapana tahdikkaasti rupatella takkavalkeansa ääressä, ja siten siis ennen kaikkea siihen mieheen, joka on pääsyyllinen tähän sotaan.

Kun vuonna 1939 kansallisuuskysymys silloisessa Puolan valtiossa näytti kehilttyvän yhä sietämättömäminäksi, koetin aluksi poistaa kestämättömän tilanteen kohtuullisen sovittelun keinoin. Jonkin aikaa näytti siltä kuin Puolan hallitus itse olisi vakavasti harkinnut myöntymistä järkevään ratkaisuun. Tähän voin vielä lisätä, ettei Saksa näissä ehdotuksissaan vaatinut mitään, mikä ei jo aikaisenimin olisi ollut Saksan omaisuutta, vaan että päinvastoin luovuimme sangen paljosta sellaisesta, mikä ennen maailmansotaa kuului Saksalle.

Te muistalte vielä tuon ajan dramaattisen kehityksen, saksalaisen kansanosan jatkuvasti kasvavat uhrit. Te, kansanedustajat, voitte parhaiten käsittää näiden veriuhrien raskauden, jos vertaatte niitä tämän sodan uhreihin. Sillä kun tähänastiset idän sotaretken Saksan puolustusvoimille tuottamat menetykset ovat olleet noin 160.000 kuollutta, surmattiin silloin Puolassa – rauhan vallitessa – muutamissa kuukausissa yli 62.000 saksalaista, osaksi niitä kauheimmin kiduttaen. Että Saksan valtakunnalla oli oikeus kiinnittää huomiota tuollaisiin rajallaan vallitseviin olosuhteisiin ja vaatia niiden poistamista, ylipäänsä myös ajatella omaa turvallisuuttaan, sitä tuskin kiellettäneen aikana, jolloin jotkut maat etsivät turvallisuutensa tekijöitä jopa vierailta mantereilta. Korjattavat kysymykset olivat alueellisesti merkityksettömiä. Olennaisesti oli kysymys Danzigista ja irralleen reväistyn Itä-Preussin maakunnan yhteydestä muuhun valtakuntaan. Painavampia olivat ne julmat ajojahdit, joiden kohteiksi saksalaiset juuri Puolassa joutuivat. Yhtä kovaa kohtaloa saivat siellä muuten muutkin vähemmistöt kokea.

Kun nyt elokuun päivinä Puolan asenne – kiitos Englannin avoimen valtakirjan muodossa antaman takuun – yhä jäykistyi, katsoi Saksan valtakunnan hallitus olevansa vielä viimeisen kerran velvollinen tekemään uuden ehdotuksen, jonka pohjalla se oli valmis ryhtymään neuvotteluihin Puolan kanssa ja jonka sanamuodon se tiedoitti silloiselle Englannin lähettiläälle. Saanen tänään ottaa esille nämä unohduksiin vaipuneet ehdotukset ja palauttaa ne jälleen mieliinne.

Ehdotus Danzigia ja käytävää koskevan probleemin ja saksalais-puolalaisen vähemmistökysymyksen ratkaisuksi (29. elokuuta 1939):

Saksan valtakunnan ja Puolan suhteet ovat tällä hetkellä sellaiset, että jokainen välikohtaus tästä lähin voi johtaa molemmin puolin asemiin ryhmittyneiden sotavoimien yhteenottoon. Jokaisen rauhallisen ratkaisun on oltava sellainen, etteivät tämän tilanteen alunperin aiheuttaneet tapahtumat heti ensimmäisen tilaisuuden tullen saata toistua ja siten saattaa ei vain Euroopan itäosat, vaan sen muutkin alueet samaan jännitystilaan. Tämän kehityksen syynä ovat: 1. Versaillesin pakkorauhan luoma mahdoton raja; 2. luovutettujen alueiden vähemmistön mahdoton kohtelu.

Saksan valtakunnanhallitus lähtee siksi näissä ehdotuksissaan siitä ajatuksesta, että on löydettävä ratkaisu, joka poistaa mahdottoman rajatilanteen, turvaa molemmille asiapuolille niille elintärkeät yhdystiet, poistaa – mikäli suinkin mahdollista – vähemmistökysymyksen tai – ellei tämä ole mahdollista – tekee vähemmistöjen kohtalon, niiden oikeudet varmasti taaten, siedettäväksi.

Saksan valtakunnanhallitus on vakuuttunut siitä, että tällöin on välttämätöntä saattaa ilmi kaikki taloudelliset ja fyysilliset vahingonteot, jotka vuoden 1918 jälkeen on saatu aikaan, ja korvata ne koko laajuudessaan. Se pitää luonnollisesti tätä velvoitusta molempia asiapuolia sitovana.

Tältä pohjalta lähtien tulemme seuraaviin käytännöllisiin ehdotuksiin:

1. Danzigin vapaakaupunki palautetaan puhtaasti saksalaisen luonteensa takia ja väestönsä yksimielisen tahdon mukaisesti heti Saksan valtakunnan yhteyteen.

2. Niin sanotun käytävän alue, joka ulottuu Itämerestä linjalle Marienworder-Graudenz-Kulm-Bromberg (nämä kaupungit mukaanluettuina) ja siitä suunnilleen länteen Schönlankeen, ratkaisee itse Saksaan tai Puolaan kuulumisensa.

3. Tätä tarkoitusta varten pannaan tällä alueella toimeen äänestys. Äänioikeutettuja ovat kaikki saksalaiset, jotka asuivat tällä alueella tammikuun 1 p:nä 1918 tai jotka tähän päivään mennessä ovat siellä syntyneet, samoin kaikki tänä päivänä tällä alueella asuneet tai tähän päivään mennessä siellä syntyneet puolalaiset, kashuubit jne. Tältä alueelta karkoitetut saksalaiset palaavat äänestykseen osallistuakseen takaisin.

Objektiivisen äänestyksen turvaamiseksi ja sen vuoksi tarpeellisten, laajojen valmistustöiden suorittamista varten alistetaan tämä mainittu alue Saarin alueen tapaan heti muodostettavalle kansainväliselle komissiolle, jonka neljä suurvaltaa, Italia, Neuvostoliitto, Ranska ja Englanti, muodostavat. Tämä komissio käyttää koko valtiovaltaa tällä alueella. Siinä tarkoituksessa on tämä alue sovittavan, mitä lyhimmän ajan kuluessa tyhjennettävä puolalaisista sotilaista, puolalaisista poliiseista ja puolalaisista viranomaisista.

4. Tämän alueen ulkopuolelle jää puolalainen satama Gdingen, joka periaatteellisesti on Puolan ylivallan alainen sikäli kuin se alueellisesti rajoittuu puolalaiseen asutukseen. Tämän puolalaisen satamakaupungin lähemmät rajat määrittelevät Saksa ja Puola tai tarvittaessa kansainvälinen välitystuomioistuin.

5. Jotta turvattaisiin välttämätön aika oikeudenmukaisen äänestyksen toimeenpanemiselle tarpeellisten, laajojen töiden suorittamiselle, ei tämä äänestys tapahdu ennen kuin 12 kuukautta on kulunut.

6. Jotta voitaisiin taata Saksalle rajoittamaton yhteys Itä-Preussiin ja Puolalle rajoittamaton yhteys mereen, määritellään rauta- ja maantiet, joilla vapaa kauttakulkuliikenne on mahdollinen. Tällöin saadaan kantaa vain sellaisia maksuja, jotka ovat välttämättömiä liikenneteiden kunnossapitämiselle tai kuljetusten suorittamiselle.

7. Alueen jompaankumpaan maahan kuulumisen ratkaisee annettujen äänien yksinkertainen enemmistö.

8. Jotta toimitetun äänestyksen jälkeen – samantekevää, kuinka tämä ratkeaakin – voitaisiin taata Saksalle varmuus vapaaseen yhteyteen maakuntansa Danzig-Itä-Preussin kanssa ja Puolalle yhteys mereen, annetaan, jos äänestysalue joutuu Puolalle, Saksalle exterritoriaalinen liikennevyöhyke suunnilleen Bütowin – Danzigin tai Dirschaun suunnassa valtakunnanautotien ja neliraiteisen rautatien rakentamista varten. Tien ja rautatien rakentaminen suoritetaan niin, etteivät ne kosketa puolalaisiin kulkuteihin, t.s. nämä joko ylitetään tai alitetaan. Tämän vyöhykkeen leveys määrätään yhdeksi kilometriksi ja on Saksan suvereniteetin alaista aluetta. Jos äänestys päättyy Saksan hyväksi, saa Puola samanlaiset exterritoriaalisten tie- ja ratayhteyksien oikeudet vapaaseen ja rajoittamattomaan liikenteeseen satamaansa Gdingeniin, jollaiset Saksallekin kuuluisivat.

9. Siinä tapauksessa, että käytävä joutuisi takaisin Saksan valtakunnan yhteyteen, selittää tämä olevansa valmis ryhtymään Puolan kanssa väestönvaihtoon käytävän edellyttämässä laajuudessa.

10. Puolan mahdollisesti haluamia Danzigin satamaan kohdistuvia erioikeuksia käsiteltäisiin rinnakkaisina Saksan samanlaisten Gdingenin satamaan kohdistuvien oikeuksien kanssa.

11. Jotta tällä alueella molemmin puolin poistettaisiin uhan tunne, saisivat Danzig ja Gdingen puhtaan kauppakaupungin luonteen, s.o. ilman sotilaallisia laitteita ja linnoituksia.

12. Helan niemimaa, joka äänestyksestä riippuen tulisi joko Puolalle tai Saksalle, olisi joka tapauksessa demilitarisoitava.

13. Koska Saksan valtakunnanhallituksella on mitä voimakkaimpia valituksia esitettävänään Puolan vähemmistökohtelua vastaan ja Puolan hallitus puolestaan luulee myös olevansa pakotettu esittämään Saksalle valituksia, sopivat molemmat puolet siitä, että nämä valitukset annetaan kansainvälisen tutkimuskomission ratkaistavaksi, jonka tehtävänä on tutkia kaikki valitukset taloudellisista tai fyysillisistä vahingonteoista ja muista terroriteoista.

Saksa ja Puola velvoittautuvat korvaamaan kaikki vuoden 1918 jälkeen mahdollisesti esiintyneet, molemmin puolin vähemmistöihin kohdistuneet taloudelliset ja muut vahingonteot sekä kumoamaan kaikki pakko-otot tai suorittamaan asianomaisille täyden korvauksen näistä tai muista taloudelliseen elämään puuttumisista.

14. Jotta Puolaan jääviltä saksalaisilta ja Saksaan jääviltä puolalaisilta poistettaisiin tunne kansainvälisestä oikeudettomuudesta ja jotta heille ennen kaikkea taattaisiin varmuus siitä, ettei heitä voida pakottaa tekoihin tai palveluksiin, jotka ovat ristiriidassa heidän kansallisten tunteidensa kanssa, sopivat Saksa ja Puola molemminpuolisten vähemmistöjen oikeuksien turvaamisesta yksilyiskohtaisin ja sitovin sopimuksin, jotka turvaavat näiden vähemmistöjen kansallisen olemuksen säilymisen, vapaan kehityksen ja toiminnat ja sallivat heidän tätä tarkoitusta varten välttämättömänä pitämänsä järjestäytymisen. Molemmat asiapuolet sitoutuvat olemaan kutsumatta vähemmistöön kuuluvia sotapalvelukseen.

15. Siinä tapauksessa, että näiden ehdotusten pohjalla saataisiin aikaan sopimus, selittävät Saksa ja Puola olevansa valmiit heti järjestämään ja suorittamaan sotavoimiensa demobilisoinnin.

16. Ylläolevien sopimuksien jouduttamiseksi välttämättömistä jatkuvista toimenpiteistä sopivat Saksa ja Puola yhteisesti.

Silloinen Puolan hallitus ei suostunut edes reagoimaan näihin ehdotuksiin. Mutta tässä herää kysymys: kuinka niin merkityksetön valtio uskalsi olla yksinkertaisesti ottamatta huomioon tällaisia ehdotuksia ja vieläpä – paitsi sitä, että se jatkoi julmuuksiaan saksalaisia kohtaan, jotka tälle maalle olivat antaneet koko sen sivistyksen – ryhtyä jopa täydellisen liikekannallepanon toimeenpanemiseen?

Silmäys Varsovan ulkoasiainministeriön asiakirjoihin on meille kaikille myöhemmin antanut yllättävän selityksen: Yksi mies käytti pirullisella tunnottomuudella koko vaikutusvaltansa Puolan vastarinnan vahvistamiseen ja kaikkien sopimukseenpääsymahdollisuuksien estämiseen. Ne tiedoitukset, jotka Puolan silloinen Washingtonin-lähettiläs, kreivi Potocki, lähetti hallitukselleen Varsovaan, ovat asiakirjoja, joista pelottavalla selvyydellä ilmenee, miten raskas vastuu toisesta maailmansodasta lankeaa yhden ainoan miehen ja häntä kannattavien voimien harteille. Ensiksi herää kysymys, niistä syistä tämä mies oli joutunut niin kiihkomielisen vihan valtaan sellaista maata kohtaan, joka tähän mennessä, koko historiansa aikana, ei ollut tehnyt Amerikalle eikä hänelle itselleen mitään pahaa.

Mitä tulee Saksan asenteeseen Amerikkaa kohtaan, on siitä sanottava seuraavaa:

1. Saksa on kenties ainoa suurvalta, joka ei koskaan ole omistanut ainoatakaan siirtomaata pohjois- eikä etelä-Amerikan mantereella eikä liioin muutenkaan harjoittanut poliittista toimintaa siellä, ellei oteta lukuun useiden miljoonien saksalaisten siirtolaisten toimintaa, josta Amerikan manner, nimenomaan Yhdysvallat, ovat vain hyötyneet.

2. Saksan valtakunta ei koko Yhdysvaltain synnyn ja olemassaolon historian aikana ole koskaan omaksunut kielteistä, saatikka vihamielistä asennetta, mutta sensijaan kyllä useiden poikiensa verellä ollut puolustamassa USA:ta.

3. Saksan valtakunta ei itse koskaan ole osallistunut sotaan Yhdysvaltoja vastaan, mutta sensijaan hyökkäsivät Yhdysvallat sotavoimineen vuonna 1917 Saksan kimppuun, ja syista, jotka nykyisen presidentti Rooseveltin itse tätä kysymystä tutkimaan asettama komitea tyhjentävästi on selvittänyt. Juuri tämä Amerikan sotaanliittymisen syitä selvittämään asetettu tutkimusvaliokunta on selvästi todennut, että nämä syyt Amerikan liittymiseen sotaan vuonna 1917 perustuivat vain eräiden pienten ryhmien kapitalistisiin etuihin ja ettei Saksalla missään tapauksessa ollut aikomusta joutua selkkaukseen Amerikan kanssa.

Muutenkaan ei Saksan ja Amerikan kansojen välillä ole mitään enempää poliittista kuin alueellistakaan laatua olevia vastakohtia, jotka jollakin tavoin voisivat koskea Yhdysvaltain etuja, saati sitten niiden olemassaoloa. Valtiomuotojen erilaisuuttahan ei koskaan ole kiellettykään. Mutta tätähän ei ylipäänsä voi väittää aiheeksi vihollisuuksiin kansojen elämässä, ellei joku valtiomuoto luonnollisen alueensa ulkopuolella pyri puuttumaan toisten asioihin.

Amerikka on suuret autoritääriset valtuudet omaavan presidentin johtama tasavalta. Saksa oli kerran rajoitetulla arvovallalla johdettu yksinvalta, myöhemmin arvovaltaa vailla oleva demokratia, nyt voimakkaan auktoriteetin ohjaama tasavalta. Molempien valtioiden välissä on valtameri. Kapitalistisen Amerikan ja bolshevistisen Venäjän eroavaisuuksien täytyisi, jos näissä käsitteissä yleensä olisi jotain todellista, olla olennaisesti suuremmat kuin presidentin johdossa olevan Amerikan ja Johtajan johtaman Saksan.

Nyt on kuitenkin tosiasia, että molemmat Saksan ja Yhdysvaltain väliset historialliset selkkaukset – vaikkakin ne ovat saman voiman inspiroimia – ovat yksinomaan kahden USA:n miehen lietsomia, nimittäin presidentti Wilsonin ja Franklin Rooseveltin. Wilsonin on historia itse tuominnut. Hänen nimensä tulee aina olemaan sidottu yhteen kaikkien aikojen katalimmista sanansasyömisistä. Hänen petoksensa seurauksena oli kansojen elämän rappeutuminen ei vain niin sanottujen voitettujen, vaan itse voittajienkin keskuudessa. Vain hänen petoksensa mahdolliseksi tekemä Versaillesin pakkorauha hajoitti valtioita, hävitti sivistyksiä ja raunioitti kaikkien talouden. Tiedämme nyt, että Wilsonin takana oli kiinnostuneiden rahamiesten piiri, joka käytti hyväkseen tätä aivojen pehmennystä potevaa professoria johtaakseen Amerikan sotaan, josta he toivoivat saavansa kohonneita liikevoittoja. Sen, että oli kerran uskonut tähän mieheen, sai Saksan kansa maksaa poliittisen ja taloudellisen olemassaolonsa luhistumisella.

Mikä sitten on syy siihen, että niin katkerien kokemusten jälkeen taas ilmestyy Yhdysvaltain presidentti, joka toistamiseen näkee ainoan tehtävänsä olevan sotien aikaansaamisessa ja ennen kaikkea Saksan-vihan nostattamisessa sodan asteelle saakka? Kansallissosialismi tuli Saksassa valtaan samana vuonna kuin Roosevelt valittiin Yhdysvaltain presidentiksi. On nyt tärkeätä tutkia niitä seikkoja, joita on pidettävä nykyisen kehityksen aiheina. Ensiksi henkilökohtainen puoli asiaa.

Ymmärrän liiankin hyvin, että presidentti Rooseveltin elämänkäsityksen ja -asenteen ja minun omani välillä on ammottava ero. Roosevelt on peräisin upporikkaasta kodista ja on alusta alkaen kuulunut siihen ihmisluokkaan, joille syntyperä ja sukuperä demokratioissa tasoittavat elämäntien ja siten turvaavat kohoamisen. Minä itse olin vain pienen ja köyhän perheen poika ja minun oli sanomatonta vaivaa nähden, työllä ja ahkeruudella taisteltava itselleni tie tulevaisuuteen. Kun maailmansota tuli, koki Roosevelt sodan Wilsonin varjossa olevasta asemasta ja ansaitsevan näkökulmasta. Hän tuntee senvuoksi vain kansojen ja valtioiden välienselvittelyn miellyttävät seuraukset, joita se saavuttaa, joka tekee siitä liikeasian toisten vuodattaessa vertaan. Tänä samana aikana oli oma elämäni kokonaan toisenlaista. Minä en kuulunut niihin, jotka tekivät historiaa, saati suorittivat liiketoimia, vaan vain niihin, jotka suorittivat annettuja tehtäviä. Tavallisena sotilaana yritin tehdä velvollisuuteni vihollista vastaan näinä neljänä vuotena ja palasin sodasta tietysti aivan yhtä köyhänä kuin sinne olin syksyllä 1914 lähtenyt. Olen siis jakanut kolitaloni miljoonien kanssa herra Rooseveltin jakaessa omansa ns. ylimpien kymmentuhannen kanssa.

Herra Rooseveltin jo sodan jälkeen koetellessa kykyjään finanssikeinotteluissa saadakseen inflatiosta, s.o. toisten kurjuudesta, itselleen henkilökohtaista hyötyä, makasin minä vielä, kuten niin monet sadattuhannet, sairaalassa. Ja kun herra Roosevelt loppujen lopuksi antautui normaalin, liikeasioihin perehtyneen, taloudellisesti varmalla pohjalla olevan, syntyperänsä suojaaman poliitikon uralle, taistelin minä nimettömänä Tuntemattomana kansani jälleenkohottamiseksi, kansani, jolle oli tehty sen koko historian raskain vääryys.

Kaksi elämänkulkua! Kun Franklin Roosevelt astui Yhdysvaltojen johtopaikalle, oli hän läpeensä kapitalistisen puolueen, joka käyyti häntä hyväkseen, ehdokas. Ja kun minä tulin Saksan valtakunnan kansleriksi, olin itse luomani kansanliikkeen johtaja. Herra Rooseveltia kannattavat voimat olivat juuri samoja voimia, joita vastaan minä kansani kohtalon takia ja sisimmästä vakaumuksestani taistelin. »Aivotrustin», jota Amerikan uuden presidentin oli käytettävä hyväkseen, muodostivat saman kansan jäsenet, jota ihmiskunnan loisilmiötä vastaan me Saksassa kävimme taistelua yrittäen syrjäyttää sen julkisesta elämästä.

Ja kuitenkin meillä molemmilla oli jotakin yhteistä: Franklin Roosevelt otti johtoonsa valtion, jonka talous demokraattisten vaikutusten vuoksi oli rappeutunut, ja minä astuin valtakunnan johtoon, joka samoin – kiitos demokratian -- oli täydellisen tuhon edessä. Yhdysvalloissa oli 13 miljoonaa työtöntä, Saksassa seitsemän miljoonaa ja sitäpaitsi toiset seitsemän miljoonaa lyhennetyin työajoin ja vähennetyin palkoin työskennellyttä. Molempien valtioiden julkiset raha-asiat olivat rappiolla, yleisen taloudellisen elämän vajoaminen yhä alemmas näytti tuskin enää olevan pysäytettävissä.

Tästä hetkestä alkoi sittemmin Yhdysvalloissa ja Saksan valtakunnassa kehitys, joka tekee jälkimaailmalle helpoksi lopullisesti langettaa tuomionsa teorioiden oikeellisuudesta. Sensijaan että kansallissosialistisen johdon alaisessa Saksan valtakunnassa muutamissa vuosissa alkoi suunnaton elämän, talouden, sivistyksen, taiteen jne. nousu, ei presidentti Rooseveltin onnistunut omassa maassaan saada aikaan pienimpiäkään parannuksia. Kuinka paljon helpompaa tämän työn kuitenkin täytyi olla Yhdysvalloissa, niissä asuu vajaat 15 ihmistä neliökilometrillä, kuin Saksassa, missä vastaava luku on 140! Ellei tuota maata onnistuta kohottamaan talondelliseen kukoistukseen, se riippuu vain joko hallitsevan johdon pahasta tahdosta taikka johtavien henkilöiden täydellisestä pystymättömyydestä. Vajaassa viidessä vuodessa ratkaistiin Saksan taloudelliset kysymykset ja työttömyys kukistettiin. Samana aikana presidentti Roosevelt kohotti maansa valtiovelat mitä suunnattomimpiin summiin, alensi dollarin arvoa, saattoi talouden yhä enemmän rappiolle ja säilytti työttömien lukumäärän.

Tämä ei kuitenkaan ole ihmeellistä, jos ajattelee, että ne henget, joita tämä mies oli kutsunut tukemaan itseään tai jotka paremminkin sanoen olivat kutsuneet hänet, kuuluvat niihin aineksiin, joilla juutalaisina voi olla kiinnostusta vain rappioon eikä koskaan järjestykseen! Meidän kansallissosialistisessa Saksassa taistellessamme keinottelua vastaan se nousi Rooseveltin ilmapiirissä ihmeelliseen kukoistukseen. Tämän miehen New Deal-lainlaadinta oli väärä ja se oli suurin harhaisku, mihin kukaan mies milloinkaan on syyllistynyt. Ei ole epäilystäkään siitä, että tämän talouspolitiikan jatkaminen rauhan aikana olisi ennemmin tai myöhemmin saanut tämän presidentin aseman – huolimatta hänen taitavuudestaan väittelijänä – horjumaan. Euroopan valtioissa hän olisi varmaankin päättänyt uransa valtakunnanoikeudessa, syytettynä kansallisomaisuuden mielivaltaisesta tuhlauksesta. Siviilioikeusistuimessa taas hän syyllistyneenä sopimattomiin liikkeenhoitotapoihin tuskin olisi voinut välttää vankilaan joutumista.

Näin arvostelevat asiaa – tai pikemminkin he ovat siitä tietoisia – useat ja huomattavassa asemassa olevat amerikkalaisetkin. Uhkaava oppositio nousi tämän miehen näköpiiriin. Se pani hänet aavistamaan, että vain yleisen mielipiteen huomion johtaminen hänen sisäpolitiikastaan ulkopolitiikkaan voisi tuoda pelastuksen. On mielenkiintoista tässä yhteydessä tutustua Puolan lähettilään Potockin Washingtonista lähettämiin tiedoituksiin hänen yhä uudelleen viitatessaan siihen, että Roosevelt oli täysin tietoinen koko taloudellisen korttitalonsa luhistumisvaarasta ja sentähden kaikin mokomin tarvitsi ulkopoliittista huomion puoleensa vetäjää.

Häntä vahvisti tässä hänen ympärillään olevien juutalaisten piiri, joka vanhatestamentillisessa kostonhimossaan luulee Yhdysvalloissa näkevänsä työkalun, jolla voisi valmistaa Euroopan yhä juutalaisvastaisemmille kansoille toisen juutalaisuuden riemujuhlan. Juutalaisuus koko saatanallisessa halpamaisuudessaan kerääntyi hänen ympärilleen, ja siihen hänkin puolestaan turvautui.

Niin alkaa sitten Amerikan presidentin vaikutusvalta yhä kasvavassa määrässä vaikuttaa selkkauksien synnyttämis- ja vanhojen selkkauksien syventämismielessä, tarkoituksenaan joka tapauksessa kuitenkin estää selkkauksien rauhanomaiset ratkaisut. Vuosikausia on tällä miehellä vain, yksi ainoa toive: että jossakin päin maailmaa puhkeaisi riita – mieluimmin Euroopassa – joka antaisi hänelle mahdollisuuden – sitomalla Amerikan talous toiseen riltapuoleen – aikaansaada poliittinen etujen toisiinsa sekaantuminen, joka voisi olla omiaan tuomaan Amerikan hitaasti sellaista selkkausta lähemmäksi ja johtamaan siten huomion hänen sekavasta sisäisestä talouspolitiikastaan ulkoasioihin.

Erittäin karkeaksi muodostuu hänen menettelynsä tässä mielessä Saksan valtakuntaa kohtaan. Vuonna 1937 alkoi sarja puheita – joista eräs, erittäin halpamainen, pidettiin Chicagossa lokakuun 5 p:nä 1937 – joissa tämä mies suunnitelmallisesti alkaa kiihoittaa Amerikan yleisöä Saksaa vastaan. Hän uhkaa eräänlaisen karanteenin järjestämisellä niin sanottuja autoritäärisiä valtioita vastaan. Tämän nyt jatkuvasti kohoavan vihankylvö- ja kiihoituspolitiikkansa loppuponneksi presidentti Roosevelt kutsuu – uudistuneiden loukkaavien selitysten jälkeen – Amerikan Berlininlähettilään Washingtoniin antamaan selontekoa. Senjälkeen edustaa kumpaakin maata toisensa luona asiainhoitaja.

Marraskuusta 1938 lähtien hän alkaa suunnitelmallisesti ja tietoisesti saboteerata kaikkia Euroopan rauhoittamispolitiikan mahdollisuuksia. Siinä hän teeskentelee ulospäin kiinnostusta rauhaa kohtaan, mutta uhkaa jokaista valtiota, joka on valmis harjoittamaan rauhanomaisen yhteisymmärryksen politiikkaa, lainojen pidättämisellä, taloudellisilla kostotoimenpiteillä, luoton irtisanomisella jne. Tästä antavat järkyttävän kuvan silmäykset Puolan lähettiläiden tiedoituksiin Washingtonista, Lontoosta, Parisista ja Brüsselistä.

Tammikuussa 1939 tämä mies alkaa yhä vahvistaa kiihoituskamppanjaansa ja uhkaa kaikilla kongressin toimenpiteilla paitsi sodalla toimia autoritäärisiä valtioita vastaan.

Jatkuvasti väittäen muiden valtioiden muka yrittävän sekaantua Amerikan asioihin ja röyhkeästi vaatien Monroe-opin säilyttämistä hän alkaa maaliskuusta 1939 lähtien sotkeutua Euroopan sisäisiin asioiliin, jotka eivät ylipäänsä lainkaan kuulu Yhdysvaltain presidentille. Ensiksikään hän ei näitä kysymyksiä ymmärrä ja toiseksi – vaikka hän ne ymmärtäisikin ja käsittäisi historialliset tapahtumat – ei hänellä olisi sen enempää oikeutta huolehtia Keski-Euroopan asioista kuin esimerkiksi Saksan valtakunnan päämiehellä on oikeutta arvostella jonkun USA:n valtion olosuhteita, saati sitten omaksua asennetta niihin nähden.

Niin, herra Roosevelt menee vieläkin pitemmälle. Vastoin kaikkia kansainoikeudellisia määräyksiä hän selittää, ettei hän tunnusta hallituksia, jotka eivät ole hänen mieleisiään, eikä hyväksy uusia järjestelyitä, vaan jättää entiselleen ammoin hävinneiden valtioiden lähetystöjä – vieläpä yrittää tehdä niistä lainmukaisia hallituksia. Niin, loppujen lopuksi hän menee niin pitkälle, että solmii sellaisten lähettiläiden kanssa sopimuksia, jotka sitten antavat hänelle oikeuden jopa vieraiden alueiden suoranaiseen miehittämiseenkin.

Huhtikuun 15 p:nä 1939 Roosevelt esitti kuuluisan vetoomuksensa minulle ja Ducelle, vetoomuksen, joka oli toisaalta maantieteellisen ja poliittisen tietämättömyyden sekoitus liittyneenä toisaalta määrättyihin miljonääripiireihin kuuluvan henkilön osoittamaan julkeuteen ja jossa meitä vaadittiin antamaan selityksiä ja solmimaan hyökkäämättömyyssopimuksia minkä hyvänsä valtion kanssa, suurimmaksi osaksi sellaisten valtioiden, joilla ei ylipäänsä ollut vapauttaan jäljellä, koska herra Rooseveltin liittolaiset ovat, ne joko liittäneet itseensä tai muuttaneet protektoraateikseen. Muistanette, hyvät kansanedustajat, että annoin tälle tunkeilevaiselle herralle silloin yhtä kohteliaan kuin selvän vastauksen, joka tosiaankin ainakin muutamiksi kuukausiksi sai tämän kelpo sodanlietsojan sanavuolauden tyrehtymään.

Mutta hänen paikalleen astui nyt hänen arvoisa puolisonsa. Hän kieltäytyi poikineen elämästä sellaisessa maailmassa, jollainen meillä on. Se on kyllä ymmärrettävää. Sillä tämä on työn maailma, eikä petoksen ja keinottelun. Mutta pikaisesti toivuttuaan tämän rouvan mies sensijaan vie marraskuun 4 p:nä 1939 läpi sellaisen puolueettomuuslain muutoksen, että aseiden vientikielto kumotaan, mutta nimenomaan yksipuolisten toimitusten hyväksi Saksan vastustajille.

Hän alkaa sitten – samaan tapaan kulu Itä-Aasiassa Kiinan suhteen – täälläkin käyttäen taloudellisen sekoittumisen kiertotietä – rakentaa ennemmin tai myöhemmin vaikuttavaa etuyhteisyyttä. Jo samassa kuussa hän tunnustaa niin sanotuksi maanpakolaishallitukseksi joukon puolalaisia emigrantteja, joiden ainoa poliittinen perusta on ollut pari miljoonaa Varsovasta mukaan otettua puolalaista kultakolikkoa.

Jo huhtikuun 9 p:nä hän menee vielä pitemmälle ja määrää norjalaiset ja tanskalaiset saatavat pidätettäviksi sillä täysin valheellisella tekosyyllä, että sillä muka estäisi saksalaisia niitä sieppaamasta, vaikka hän tarkoin tietää, että esim. Tanskan hallitusta, mitä sen omaisuuden hoitoon tulee, Saksa ei edes pidä silmällä, saati sitten kontrolloi. Muiden maanpakolaishallitusten joukkoon hän nyt vielä tunnustaa norjalaisen, ja näihin hallituksiin liittyvät jo toukokuun 15 p:nä 1940 vielä Hollannin ja Belgian emigranttihallitukset; samoin astuu hollantilaisten ja belgialaisten saatavain sulku voimaan.

Mutta tämän miehen todellinen mielenlaatu paljastuu vasta hänen kesäkuun 15 p:nä Ranskan pääministerille Reynaudille lähettämässään sähkeessä. Hän tiedoittaa tälle, että Amerikan hallitus tulee kaksinkertaistamaan avunantonsa Ranskalle edellyttäen, että Ranska jatkaa sotaa Saksaa vastaan. Antaakseen vielä erikoista pontta tälle toivomukselleen sodan pitkittymisestä hän selittää, että Amerikan hallitus ei tule tunnustamaan valtausten tuloksia, ei siis esimerkiksi kerran Saksalta ryöstettyjen alueiden takaisinvoittamista. Minun ei tarvitse Teille vakuuttaa, että jokaiselle Saksan hallitukselle on samantekevää, tunnustaako Yhdysvaltain presidentti jonkin Euroopan rajan vai ei, ja tämä tulee tulevaisuudessakin olemaan yhdentekevää. Minä esitän tämän tapauksen vain luonnehtiakseni tämän miehen suunnitelmallista kiihoitusta, miehen, joka teeskennellysti puhuu rauhasta, mutta aina vain kiihoittaa sotaan.

Sillä nyt hänet valtaa pelko siitä, että – siinä tapauksessa, että Euroopassa saataisiin aikaan rauha – hänen miljaardien tuhlauksensa varusteluun lyhyen ajan kuluessa havaitaan selväksi petkutukseksi, koska kukaan ei hyökkää Amerikan kimppuun, ellei tämä itse hyökkäystä provosoi! Kesäkuun 17 p:nä 1940 toimittaa Yhdysvaltain presidentti ranskalaisten tilisaatavien sulkemisen, estääkseen niitä, kuten hän sanoo, joutumasta saksalaisten käsiin, mutta todellisuudessa kuljettaakseen kullan amerikkalaisen risteilijän avulla Casablaneasta Amerikkaan.

Heinäkuusta 1940 kiihtyvät Rooseveltin toimenpiteet yhä edelleen, jotta – joko sitten Amerikan kansalaisten liittymisellä Englannin lentovoimiin tai Englannin lentovoimien miehistön kouluttamisella Yhdysvalloissa – löydettäisiin tie itse sotaan. Ja jo elokuussa 1940 seuraa Yhdysvaltain ja Kanadan yhteisen sotilaallisen ohjelman laatiminen. Mutta jotta nyt amerikkalais-kanadalaisen puolustuskomitean muodostaminen edes suurimmista tyhmyreistä näyttäisi uskottavalta, keksii hän aika ajoittain arvelluttavia tilanteita, jolloin hän menettelee ikäänkuin joku hyökkäys muka uhkaisi Amerikkaa – minkä vaikutelman hän suggeroi todella jo säälittävissä kannattajissaan äkkiä keskeyttelemällä matkojaan ja palaamalla tulisella kiireellä takaisin Washingtoniin, täten korostaakseen tilanteen vaarallisuutta.

Syyskuussa 1940 hän yhä enemmän lähestyy sotaa. Hän luovuttaa Englannin laivastolle 50 Amerikan laivaston hävittäjää, joiden korvauksena hän tosin ottaa haltuunsa Englannin pohjois- ja keski-Amerikassa olevien alueiden sotilaallisia tukikohtia. Yhden asian voi ylipäänsä vasta jälkimaailma selvittää, nimittäin vaikuttaako tähän kaikkeen vihaan sosiaalista Saksaa vastaan vielä kenties aikomus ottaa Englannin imperiumi sen sortuessa mahdollisimman varmasti ja vaarattomasti parempaan haltuun.

Sen jälkeen kun Englanti ei enää kykene maksamaan puhtaalla kullalla Amerikan hankintoja, pusertaa hän Amerikan kansasta vielä vuokra- ja lainalain. Presidenttinä hän nyt saa valtuudet tukea vuokraamalla ja lainaamalla niitä maita, joiden puolustaminen hänestä, Rooseveltista, näyttää Amerikalle elintärkeältä. Mutta maaliskuussa 1941 astuu tämä mies, kun Saksaa ei millään keinoin saada. reagoimaan hänen jatkettuihin huitomisiinsa, jälleen askeleen eteenpäin. Jatkuvaa provokatiota

Jo joulukuun 19 p:nä 1939 johtivat amerikkalaiset risteilijät turvallisuusvyöhykkeen sisäpuolella hl. »Columbuksen» brittiläisten sotalaivojen käsiin. Se oli senvuoksi upotettava. Samana päivänä avustivat USA:n sotavoimat saksalaisen hl. »Araucan» kaappausyrityksessä. Tammikuun 27 p:nä 1940 antoi amerikkalainen risteilijä »Trenton» jälleen kansainoikeuden vastaisesti saksalaisten kauppalaivojen »Araucan», »La Platan» ja »Wangonin» liikkeistä tietoja vihollisen merivoimille.

Kesäkuun 27 p:nä.hän täysin kansainoikeuden vastaisesti sääsi rajoituksia ulkomaalaisten kauppalaivojen muutto-oikeuteen USA:n satamissa. Marraskuussa 1940 hän antoi USA:n sotalaivojen ajaa takaa saksalaisia höyrylaivoja »Phrygiaa», »Idarwaldia» ja »Rheiniä», kunnes näiden oli upottauduttava välttyäkseen joutumasta vihollisen käsiin. Huhtikuun 13 p:nä 1941 seurasi Punaisen meren liikenteen avaaminen USA:n laivoille brittiläisten lähi-idän armeijojen huoltoa varten.

Tällä välin olivat amerikkalaiset viranomaiset jo maaliskuussa 1941 takavarikoineet kaikki saksalaiset laivat. Saksan kansalaisia kohdeltiin siinä yhteydessä mitä nöyryyttävimmällä tavalla; heille osoitettiin aivan kansainoikeuden vastaisesti määrätyt oleskelupaikat, heille määrättiin matkustusrajoituksia jne. Kaksi Kanadasta vankeudesta karannutta saksalaista upseeria pantiin samoin kaikkien kasainoikeudellisten määräysten vastaisesti kahleisiin ja luovutettiin takaisin Kanadan viranomaisille.

Maaliskuun 27 p:nä tervehtii sama presidentti, joka on jokaista hyökkäystä vastaan, hyökkäyksen avulla Belgradissa laillisen hallituksen kukistuttua valtaan päässyttä kapinalliskoplaa, Simowitshia ja kumppaneita. Presidentti Roosevelt lähetti jo kuukausia aikaisemmin eversti Donovanin, täydelleen ala-arvoisen henkilön, omissa asioissaan Balkanille yrittämään siellä saada aikaan kapinaa Saksaa ja Italiaa vastaan Sofiassa ja Belgradissa. Sen jälkeen hän huhtikuussa lupaa Jugoslavialle ja Kreikalle apua vuokra- ja lainalain pohjalla. Vielä huhtikuun lopussa tämä mies jälleen tunnustaa jugoslavialaiset ja kreikkalaiset emigrantit maanpakolaishallituksiksi ja sulkee – muuten jälleen kansainoikeuden vastaisesti – jugoslavialaiset ja kreikkalaiset saatavat.

Huhtikuun keskivaiheilta lähtien jatkuu sitäpaitsi amerikkalaisten partioiden suorittama länsi-Atlantin valvonta tiedoituksineen englantilaisille. Huhtikuun 26 p:nä Roosevelt toimittaa Englannille 20 pikavenettä, ja samoihin aikoihin korjataan englantilaisia sotalaivoja jatkuvasti USA:n satamissa. Toukokuun 12 p:nä seuraa norjalaisten, Englannin asioilla liikkuvien laivojen kansainoikeuden vastainen aseistaminen ja korjaus. Kesäkuun 4 p:nä saapuu Grönlantiin amerikkalaisia joukkoja rakentamaan lentokenttiä. Ja kesäkuun 9 p:nä saapuu ensimmäinen englantilainen tieto, että eräs USA:n sotalaiva presidentti Rooseveltin antaman käskyn mukaisesti on Grönlannin luona syvyyspommeja käyttäen ryhtynyt taisteluun saksalaista sukellusvenettä vastaan.

Kesäkuun 14 p:nä suljetaan, jälleen kansainoikeuden vastaisesti, Saksan saatavat Yhdysvalloissa. Kesäkuun 17 p:nä vaatii presidentti Roosevelt valheellisten tekosyiden perusteella Saksan konsulien kotiinkutsumista ja Saksan konsulaattien sulkemista. Hän vaatii edelleen Saksan sanomalehtiasioimiston »Transoceanin», saksalaisen tiedonantokirjaston ja Saksan valtakunnanrautateiden toimiston sulkemista.

Heinäkuun 6 ja 7 p:nä miehittävät Amerikan sotavoimat Rooseveltin käskystä Saksan taisteluvyöhykkeellä sijaitsevan Islannin. Tämän kautta hän nyt varmasti toivoo 1. pakottavansa Saksan lopultakin sotaan, tai 2. muussa tapauksessa tekevänsä Saksan sukellusvenesodan yhtä mitättömäksi kuin vuosina 1915-16. Samaan aikaan hän lähettää Neuvostoliitolle Amerikan avunantolupauksen. Heinäkuun 10 päivänä laivastoministeri Knox yht'äkkiä tiedoittaa, että Yhdysvalloilla olisi ampumismääräys akselin sotalaivoja vastaan. Syyskuun 4 p:nä operoi amerikkalainen hävittäjä »Greer» saamansa käskyn mukaisesti yhteistoiminnassa englantilaisten lentokoneiden kanssa Atlannilla Saksan vedenalaisia vastaan. Viisi päivää myöhemmin toteaa eräs saksalainen sukellusvene amerikkalaisten hävittäjien toimivan englantilaisen saattueen saattoaluksina.

Loppujen lopuksi pitää Roosevelt syyskuun 11 p:nä tuon puheensa, jossa hän itse vahvistaa ja uudistaa käskyn ampua kaikkia akselin laivoja. Syyskuun 29 p:nä hyökkäävät amerikkalaiset vartioalukset Grönlannin itäpuolella syvyyspommeja käyttäen saksalaisen vedenalaisen kimppuun. Lokakuun 17 p:nä taistelee amerikkalainen hävittäjä »Kearney» – englantilaisessa saattueessa matkaa tehden – jälleen syvyyspommein saksalaista vedenalaista vastaan, ja loppujen lopuksi kaappaavat USA:n sotavoimat marraskuun 6 p:nä kansainoikeuden vastaisesti saksalaisen hl. »Odenwaldin», hinaavat sen amerikkalaiseen satamaan ja vangitsevat sen miehistön.

Tämän niin sanotun presidentin loukkaavat hyökkäykset ja hänen nulikkamaiset.huitomisensa minua vastaan henkilökohtaisesti tahdon tässä yhteydessä arvottomina sivuuttaa. Että hän nimittää minua gangsteriksi, on sitä enemmän yhdentekevää, kun tämä käsite – luultavasti sellaisten henkilöiden puuttumisen vuoksi – ei ole peräisin Euroopasta, vaan USA:sta. Mutta ottamatta sitäkään huomioon ei herra Roosevelt ylipäänsäkään voi minua loukata, sillä minä pidän häntä, samaten kuin aikoinaan Woodrow Wilsonia, mielisairaana.

Että tämä mies juutalaisine kannattajineen jo vuosia on samoin asein taistellut Japania vastaan, on tiedossamme. Minun ei sitä tässä tarvitse esittää. Siinäkin on käytetty samoja menettelytapoja. Ensin tämä mies kiihoittaa sotaan, sen jälkeen hän väärentää aiheet, esittää mielivaltaisia väitteitä, verhoutuu sitten vastenmielisellä tavalla kristillisen teeskentelyn pilveen ja johtaa siten hitaasti mutta varmasti ihmiskuntaa sotaa kohti, eikä sitten vanhana vapaamuurarina jätä kutsumatta Jumalaa todistamaan menettelynsä kunniallisuutta.

Luulen, että Te kaikki olette tunteneet jonkinlaista helpotusta, kun nyt vihdoin eräs valtio pani tälle historiassa ainutlaatuiselle ja hävyttömälle totuuden ja oikeuden vääristelylle sen vastalauseen, jota tämä mies juuri on toivonutkin ja jota hän ei senvuoksi nyt saakaan ihmetellä. Että Japanin hallitus vuosikausia kestäneiden neuvottelujen jälkeen tämän väärentäjän kanssa lopulta kyllästyi antamaan jatkuvasti pilkata itseään niin halventavalla tavalla, täyttää meidät kaikki, Saksan kansan ja luullakseni myös muut kunnon ihmiset koko maailmassa syvällä tyydytyksellä.

Me tiedämme, mikä voima on Rooseveltin takana. Se on tuo ikuinen juutalaisuus, joka arvelee aikansa koittaneen ulottaakseen meihinkin sen, mitä meidän kaikkien inhoten oli katseltava ja koettava Neuvosto-Venäjällä. Nyttemmin olemme tulleet tuntemaan juutalaisten maanpäällisen paratiisin. Miljoonat saksalaiset sotilaat ovat voineet luoda henkilökohtaisen silmäyksen maahan, jossa tämä kansainvälinen juutalaisuus tuhosi ja hävitti ihmisiä ja omaisuutta. Kenties ei Yhdysvaltain presidentti sitä itse käsitä. Silloin tämä vain todistaa hänen henkistä rajoittuneisuuttaan.

Mutta me tiedämme, että koko hänen taistelunsa päämäärä on tämä: vaikka emme olisikaan liitossa Japanin kanssa, olisimme selvillä siitä, että juutalaisten ja heidän Franklin Rooseveltinsa tarkoitus on tuhota valtiot yksitellen, toinen toisensa jälkeen. Tämän hetken Saksan valtakunnalla ei kuitenkaan ole mitään yhteistä sen Saksan kanssa, joka kerran oli. Niinpä mekin puolestamme nyt teemme sen, mitä tämä provokaattori jo vuosia on koettanut saada aikaan. Emmekä vain siksi, että olemme Japanin liittolaisia, vaan myös, koska Saksa ja Italia nykyisessä johdossaan ovat kyllin viisaita ja vahvoja ymmärtääkseen, että tänä historiallisena aikana ratkaistaan kansojen olemassaolo ehkä ikuisiksi ajoiksi. Siitä, mitä tämä toinen maailma meille aikoo tehdä, olemme selvillä. He saattoivat entisen demokraattisen Saksan nälkiintymään; he tappaisivat nykyisen sosialistisen Saksan sukupuuttoon.

Kun herra Roosevelt tai herra Churchill selittävät, että he sitten myöhemmin tahtovat pystyttää uuden sosiaalisen järjestyksen, on se suunnilleen samaa kuin jos kaljupäinen parturi suosittelisi pettämätöntä hiusvettä. Niiden herrojen, jotka elävät sosiaalisesti eniten takapajulla olevissa valtioissa, olisi ollut – sensijaan että kiihoittivat sotiin – huolehdittava työttömistään. Heillä on omissa maissaan kylliksi kurjuutta ja hätää saadakseen siellä tarpeeksi tekemistä elintarvikkeiden jakelussa. Mitä Saksan kansaan tulee, ei se tarvitse enempää jonkun herra Rooseveltin kuin herra Churchillin tai herra Edeninkään almuja, se tahtoo vain oikeutensa. Ja tämän oikeutensa elämiseen se turvaa itselleen, vaikka tuhat Rooseveltia ja Churchilliä vannoutuisi sitä vastaan.

Tällä kansalla on nyt takanaan melkein 2000-vuotinen historia. Se ei koko tänä pitkänä aikana ole vielä koskaan ollut niin yksimielinen ja yhtenäinen kuin mitä se nyt on ja aina tulevaisuudessa – kiitos kansallissosialistisen liikkeen – tulee olemaan. Mutta se ei ehkä koskaan myöskään ole ollut niin kaukokatseinen eikä usein niin kunniastaan tietoinen. Olen senvuoksi tänään palauttanut Amerikan asiainhoitajalle hänen passinsa ja tiedoittanut hänelle seuraavaa:

Presidentti Rooseveltin rajoittamatonta maailmanherruus-diktatuuria tavoittelevan politiikan yhä laajentuessa eivät Amerikan Yhdysvallat yhteistyössään Englannin kanssa ole kaihtaneet mitään keinoja riistääkseen Saksan, Italian ja Japanin kansoilta näiden luonnollisten elinmahdollisuuksien edellytykset. Englannin ja Amerikan Yhdysvaltain hallitukset ovat tästä syystä asettuneet vastustamaan jokaista, ei vain nyt, vaan myös tulevaisuudessa tapahtuvaa oikeudenmukaista tarkistusta maailman paremman uudelleenjärjestelyn aikaansaamiseksi.

Sodan alusta lähtien on Amerikan presidentti Roosevelt yhä suuremmassa määrin syyllistynyt sarjaan kansainoikeuden vastaisia rikoksia. Laivojen ja muun Saksan ja Italian kansalaisten omaisuuden laittomat anastukset liittyivät uhkauksiin, jopa asianomaisten henkilökohtaisen vapauden – internoimisen tms. kautta – mielivaltaisiin riistämisiin. Yhdysvaltain presidentin, Rooseveltin, muutenkin yhä terävämmiksi käyneet hyökkäykset johtivat lopulta niin pitkälle, että hän antoi Amerikan laivastolle määräyksen – vastoin kaikkia kansainoikeudellisia säännöksiä – kaikkialla heti hyökätä saksalaisten ja italialaisten laivojen kimppuun, ampua niitä ja upottaa ne. Amerikan ministerit kehuivatkin tällä rikollisella tavalla tuhonneensa saksalaisia vedenalaisia. Amerikkalaiset risteilijät hyökkäsivät saksalaisten ja italialaisten kauppalaivojen kimppuun, kaappasivat ne ja veivät niiden rauhallisen miehistön vankeuteen. Ilman että Amerikan hallitus olisi yrittänytkään virallisesti väittää tätä vääräksi, julkaistiin Amerikassa sen lisäksi sittemmin presidentti Rooseveltin suunnitelma sotilaalliseksi hyökkäykseksi Saksaa ja Italiaa vastaan Euroopassa viimeistään v. 1943.

Siten on tehty tyhjäksi Saksan ja Italian rehelliset ja ainutlaatuisen kärsivälliset pyrkimykset – presidentti Rooseveltin vuosikausia harjoittamasta sietämättömästä provosoinnista huolimatta – sodan laajentumisen ehkäisemiseksi ja suhteiden ylläpitämiseksi Yhdysvaltoihin.

Tämän huomioon ottaen Saksa ja Italia ovat nyt vihdoin katsoneet itsensä pakotetuiksi syyskuun 27p:nä 1940 solmitun kolmenvallansopimuksen määräyksiä noudattaen rinta rinnan Japanin kanssa käymään yhdessä taistelua Amerikan Yhdysvaltoja ja Englantia vastaan kansojensa ja valtakuntiensa vapauden ja riippumattomuuden puolustamiseksi ja säilyttämiseksi.

Nämä kolme valtaa ovat sentähden solmineet ja tänään Berlinissä allekirjoittaneet seuraavan sopimuksen:

Vakaasti päättäneinä olla laskematta aseita ennen kuin yhteinen sota Amerikan Yhdysvaltoja ja Englantia vastaan on viety onnelliseen loppuun ovat Saksan hallitus, Italian hallitus ja Japanin hallitus sopineet seuraavista säännöksistä:

1 artikla. Saksa, Italia ja Japani vievät sodan, johon Amerikan Yhdysvallat ja Englanti ne ovat pakottaneet, kaikin käytettävissään olevin voimakeinoin voitolliseen loppuun.

2 artikia. Saksa, Italia ja Japani sitoutuvat olemaan solmimatta Amerikan Yhdysvaltain tai Englannin kanssa aselepoa taikka rauhaa muutoin kuin siitä täysin keskenään sopimalla.

3 artikla. Saksa, Italia ja Japani jatkavat vielä sodan voitollisen päättymisen jälkeenkin mitä kiinteintä yhteistyötä oikeudenmukaisen uuden järjestyksen luomiseksi syyskuun 27 p:nä 1940 tekemänsä kolmenvallansopimuksen hengessä.

4 artikla. Tämä sopimus tulee voimaan heti allekirjoittamisen tapahtuessa ja on voimassa yhtä kauan kuin syyskuun 27 p:nä 1940 solmittu kolmenvallansopimus. Korkeat sopimuspuolet tulevat hyvissä ajoin ennen tämän voimassaoloajan päättymistä sopimaan tämän sopimuksen 3 artiklassa edellytetyn yhteistyön jatkuvista muodoista.

Kansanedustajat! Saksan valtiopäivien jäsenet!

Olemme jo viimeisen heinäkuussa 1940 tekemäni rauhantarjouksen hylkäämisestä lähtien olleet tietoisia siitä, että tämä taistelu on käytävä loppuun saakka. Että anglosaksilais-juutalaiskapitalistinen maailma siinä on yhteisessä rintamassa bolshevismin kanssa, ei meille kansallissosialisteille ole mikään yllätys. Sisimmässämme olemme aina pitäneet heitä samaan joukkoon kuuluvina. Mutta me olemme sisimmässämme selvinneet hyvin tästä taistelusta ja lopulta, 16-vuotisen valtakamppailun jälkeen, tuhonneet vastustajamme.

Kun minä 23 vuotta sitten päätin astua poliittiseen elämään johtaakseni kansakunnan jälleen ylös rappiotilastaan, olin nimetön, tuntematon sotilas. Monet Teistä tietävät, miten vaikeita tämän taistelun ensimmäiset vuodet olivat. Seitsemän miehen liikkeen tie tammikuun 30 p:ään 1933, jolloin otimme vastuunalaisen hallitusvallan käsiimme, on niin ihmeellinen, että vain itse kohtalo on sen siunauksellaan voinut tehdä mahdolliseksi. Tänään olen maailman vahvimman armeijan, valtavimpien ilmavoimien ja uljaan laivaston etunenässä. Takanani ja ympärilläni vannoutuneena yhteisönä tiedän olevan puolueen, jonka mukana minä olen tullut suureksi ja joka minun kauttani on tullut suureksi.

Vastustajat, jotka näen edessäni, ovat yli 20 vuoden takaiset vihollisemme. Mutta se tie, joka on edessäni, ei ole verrattavissa siihen tiehen, jolle voin luoda silmäyksen taaksepäin. Saksan kansa on tietoinen olemassaolonsa ratkaisevasta hetkestä. Miljoonat sotilaat täyttävät mitä vaikeimmissa olosuhteissa kuuliaisesti ja uskollisesti velvollisuutensa. Miljoonat saksalaiset talonpojat ja työläiset, saksalaiset naiset ja tytöt seisovat tehtaissa ja toimistoissa, kentillä ja pelloilla hankkien otsansa hiessä kotimaalleen leivän ja rintamalle aseet. Liitossa kanssamme on vahvoja kansoja, jotka samassa vaikeassa tilanteessa ollen näkevät edessään samat viholliset.

Amerikan presidentti ja hänen plutokraattinen koplansa ovat kutsuneet meitä köyhiksi kansaparoiksi. Se on oikein! Mutta köyhät raukatkin tahtovat elää ja he tulevat joka tapauksessa saavuttamaan sen, etteivät rikkaat ryöstä heiltä sitäkin vähää, mitä heillä elääkseen on. Te, hyvät puoluetoverini, tunnette järkkymättömän päättäväisyyteni viedä kerran aloitettu taistelu tulokselliseen loppuun. Te tunnette tahtoni olla sellaisessa taistelussa kavahtamatta mitään, murtaa kaikki vastukset, jotka on murrettava. Syyskuun 1 p:nä 1939 pitämässäni ensimmäisessä puheessa vakuutin Teille, ettei Saksaa tässä sodassa enempää asevoima kuin aikakaan pakota polvilleen. Tahdon myös vakuuttaa vastustajilleni, ettei meitä – paitsi ettei meitä asevoima tai aika voi pakottaa polvillemme – velvollisuutemme täyttämisessä liioin voi horjuttaa mikään sisäinen epäilys.

Kun ajattelemme sotilaittemme uhreja, heidän alttiuttaan, on jokainen kotirintaman uhri täysin arvoton ja merkityksetön. Mutta jos ajattelemme mielessämme kaikkien niiden lukua, jotka jo sukupolvia ennen meitä ovat kaatuneet Saksan kansan olemassaolon ja suuruuden puolesta, silloin vasta oikein ymmärrämme omilla harteillamme olevan velvoituksen suuruuden.

Sillä, joka aikoo karttaa tämän velvollisuutensa täyttämistä, ei ole oikeutta vaatia, että kunnioittaisimme häntä kansalaisena kansalaisten joukossa. Yhtä säälimättömän kovia kuin olimme valtataistelussamme, yhtä säälimättömiä ja kovia olemme taistelussa kansamme olemassaolosta. Aikana, jolloin tuhannet kansamme parhaat miehet, isät ja pojat kaatuvat, ei sellaisella ole oikeutta elää, joka kotirintamalla tahtoo tehdä rintaman uhrit arvottomiksi. Yhdentekevää, missä valepuvussa tätä saksalaista rintamaa yritettäisiin häiritä, kaivaa maata kansamme vastustustahdon alta, heikontaa hallituksemme arvovaltaa, tuhota kotirintaman saavutuksia – syyllinen kaatuu! On olemassa vain se ero, että tämän uhrin – kaatumisen – tuottaessa rintaman sotilaalle korkeinta kunniaa, toinen, joka tekee tämän kunniauhrin arvottomaksi, kuolee häpeässä.

Älkööt vastustajamme erehtykö meidän suhteemme! Tuntemiemme Saksan historian 2000 vuoden aikana ei kansamme milloinkaan ole ollut yhtenäisempi ja yksimielisempi kuin nyt. Kansojen Herra on tehnyt viime vuosien aikana niin suuria, että kiitollisuudessamme voimme vain kumartaa kohtalolle, joka on suonut meidän olla niin suuren kansan jäseniä. Kiitämme sitä siitä, että menneisiin ja tuleviin Saksan kansan sukupolviin nähden kunnialla voimme piirtää omankin nimemme Saksan historian unohtumattomaan kirjaan!