heninen.netРусский | English
vuodesta 1997Ajankohtaista    Tämä päivä historiassa

Ote V.Leninin artikkelista
”Kansakuntien itsemääräämisoikeudesta”

3. Kansallisuuskysymyksen konkreettiset erikoisuudet Venäjällä ja Venäjän porvarillis-demokraattinen uudistuminen

...»Huolimatta siitä, että 'kansakuntien itsemääräämisoikeuden' periaate on venyvä periaate, pelkkä yleinen puheenparsi, koska se on ilmeisesti yhtä hyvin sovellettavissa myöskin Saksassa ja Itävallassa, Sveitsissä ja Ruotsissa, Amerikassa ja Australiassa asuviin kansakuntiin eikä vain Venäjällä asuviin kansoihin, emme löydä sitä yhdestäkään nykyisten sosialististen puolueiden ohjelmasta»... (»Przeglad» No 6, s. 483).

Näin kirjoittaa Rosa Luxemburg marxilaisen ohjelman 9. kohtaa vastaan käymänsä sodan alussa. Tyrkyttäessään meille ohjelman tämän kohdan käsittämistä »pelkäksi yleiseksi puheenparreksi» Rosa Luxemburg itse lankeaakin nimenomaan tähän syntiin väittäessään huvittavan rohkeasti, että tämä kohta on muka »ilmeisesti yhtä hyvin sovellettavissa» Venäjään, Saksaan y.m.

Ilmeistä on, vastaamme me, että Rosa Luxemburg on päättänyt antaa kirjoituksessaan lukiolaisten opetukseen kelpaavien loogisten virheiden kokoelman. Sillä Rosa Luxemburgin sanaryöppy on läpeensä järjettömyyttä ja pilkantekoa kysymyksen historiallis-konkreettisesta asettamisesta.

Jos marxilaista ohjelmaa ei tulkita lapsellisesti vaan marxilaisesti, niin ei ole lainkaan vaikea oivaltaa, että se koskee porvarillis-demokraattisia kansallisuusliikkeitä. Kun kerran asia on näin, – ja se on epäilemättä näin, – niin siitä käy »ilmeiseksi», että tämä ohjelma koskee »summamutikassa», »yleisenä puheenpartena» j.n.e. porvarillis-demokraattislen kansallisuusliikkeiden kaikkia tapauksia. Vähäisimmänkin miettimisen jälkeen Rosa Luxemburgista olisi ollut yhtä ilmeinen myöskin se johtopäätös, että ohjelmamme koskee vain tällaisen liikkeen ilmenemistapauksia.

Ajattelemalla näitä ilmeisiä seikkoja Rosa Luxemburg olisi ilman erikoisia vaikeuksia huomannut, millaisen järjettömyyden hän on lausunut. Syyttäessään meitä »yleisen puheenparren» käyttämisestä hän esittää meitä vastaan sen perustelun, että kansakuntien itsemääräämisestä ei puhuta niiden maiden ohjelmissa, joissa ei ole porvarillis-demokraattisia kansallisuusliikkeitä. Erinomaisen viisas todiste!

Eri maiden poliittisen ja taloudellisen kehityksen kuin myös niiden marxilaisten ohjelmien vertailulla on marxilaisuuden näkökannalta katsoen hyvin suuri merkitys, sillä nykyaikaisten valtioiden yleinen kapitalistinen luonne kuin myöskin niiden kehityksen yleinen laki ovat epäilemättömiä. Mutta sellainen vertailu on suoritettava taitavasti. Alkeellisena ehtona tällöin on ottaa selville kysymys, ovatko verrattavien maiden historialliset kehityskaudet verrattavissa toisiinsa. Esimerkiksi Venäjän marxilaisten agraariohjelmaa voivat »verrata» länsieurooppalaisiin ohjelmiin vain täysin tietämättömät henkilöt (kuten ruhtinas J. Trubetskoi »Russkaja Myslissä»), sillä meidän ohjelmamme antaa vastauksen kysymykseen porvarillis-demokraattisesta agraariuudistuksesta, josta länsimaissa ei ole puhettakaan.

Sama koskee kansallisuuskysymystä. Useimmissa länsimaissa se on jo kauan sitten ratkaistu. Naurettavaa on etsiä länsimaiden ohjelmista vastausta olemattomiin kysymyksiin. Rosa Luxemburg on jättänyt tässä huomioimatta juuri kaikkein tärkeimmän: eron eri maiden välillä, joista toisissa porvarillis-demokraattiset uudistukset on kauan sitten suoritettu loppuun ja toisissa ne ovat loppuun suorittamatta.

Tässä erossa on koko asian ydin. Tämän eron jättäminen kokonaan huomioimatta tekeekin Rosa Luxemburgin pitkän kirjoituksen tyhjien, sisällyksettömien, yleisten puheenparsien kokoelmaksi.

Läntisessä, mannermaan Euroopassa porvarillis-demokraattisten vallankumousten kausi käsittää varsin tarkasti määriteltävän aikajakson, suunnilleen vuodesta 1789 vuoteen 1871. Juuri tämä kausi oli kansallisuusliikkeiden ja kansallisten valtioiden muodostamisen kautta. Tämän kauden päätyttyä Länsi-Eurooppa muuttui porvarillisten valtioiden, tavallisesti kansallisesti yhtenäisten valtioiden, vakiintuneeksi systeemiksi. Kun siis nyt etsitään Länsi-Euroopan sosialistien ohjelmista itsemääräämisoikeutta, niin se merkitsee, ettei ymmärretä marxilaisuuden aakkosia.

Itä-Euroopassa ja Aasiassa porvarillis-demokraattisten vallankumousten kausi vasta alkoi vuonna 1905. Vallankumoukset Venäjällä, Persiassa, Turkissa ja Kiinassa, Balkanin sodat – siinä maailmantapahtumien ketju meidän »idässämme» meidän aikakaudellamme. Ja vain sokea voi olla näkemättä tässä tapahtumien ketjussa lukuisten porvarillis-demokraattisten kansallisuusliikkeiden heräämistä, pyrkimystä kansallisesti riippumattomien ja kansallisesti yhtenäisten valtioiden muodostamiseen. Nimenomaan siksi ja vain siksi, että Venäjä yhdessä naapurimaittensa kanssa elää parhaillaan tätä kautta, me tarvitsemme ohjelmassamme kohdan kansakuntien itsemääräämisoikeudesta.

Mutta jatkakaamme vielä vähän ylläesitettyä lainausta Rosa Luxemburgin kirjoituksesta:

...»Erikoisesti», kirjoittaa hän, »sellaisen puolueen ohjelma, joka toimii kansalliselta kokoomukseltaan sangen kirjavassa valtiossa ja jossa kansallisuuskysymyksellä on ensiarvoinen merkitys, – itävaltalaisen sosialidemokratian ohjelma ei sisällä kansakuntien itsemääräämisoikeuden periaatetta» (sama).

Siis lukija halutaan saada vakuuttuneeksi »erikoisesti» Itävallan esimerkillä. Tarkastelkaamme konkreettiselta historialliselta näkökannalta, minkä verran tässä esimerkissä on järkeä.

Ensiksi. Asettakaamme peruskysymys porvarillis-demokraattisen vallankumouksen loppuun suorittamisesta. Itävallassa se alkoi vuodesta 1848 ja päättyi vuoteen 1867. Siitä lähtien siellä on miltei puoli vuosisataa ollut voimassa suurin piirtein vakiintunut porvarillinen perustuslaki, jonka pohjalla legaalinen työväenpuolue toimii julkisesti.

Siksi Itävallan kehityksen sisäisissä edellytyksissä (s.o. kapitalismin kehityksen näkökannalla Itävallassa yleensä ja muun muassa sen eri kansakuntien sisällä) ei ole tekijöitä, mitkä aiheuttaisivat hyppäyksiä, joiden eräänä seurauksena voi olla kansallisesti itsenäisten valtioiden muodostuminen. Edellyttäen vertauksellaan, että Venäjä on tässä kohdassa samanlaisessa asemassa, Rosa Luxemburg tekee perinjuurin virheellisen, historianvastaisen otaksuman ja lisäksi vielä luisuu tahtomattaan likvidaattoruuteen.

Toiseksi. Erikoisen suuri merkitys meitä kiinnostavassa kysymyksessä on sillä, että kansallisuuksien keskinäinen suhde on Itävallassa ja Venäjällä erilainen. Itävalta on kauan ollut sellainen valtio, jossa enemmistönä ovat saksalaiset, ja sitä paitsi Itävallan saksalaiset tavoittelivat hegemonia-asemaa saksalaisen kansakunnan keskuudessa yleensä. Vuoden 1866 sota teki lopun tästä »tavoittelusta», kuten Rosa Luxemburg (joka niin vihaa muka yleisiä puheenparsia, kaavoja, abstraktioita...) ehkä suvainnee muistaa. Itävallassa hallitseva kansakunta, saksalainen kansakunta, joutui vuoteen 1871 mennessä lopullisesti muodostuneen itsenäisen saksalaisen valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Toisaalta unkarilaisten yritys muodostaa itsenäinen kansallinen valtio romahti jo vuonna 1849 Venäjän maaorjasotaväen iskuista.

Täten muodostui erikoisen omalaatuinen tilanne: unkarilaisten ja sitten myös tshekkien pyrkimys ei lainkaan eroamiseen Itävallasta, vaan Itävallan kokonaisuuden säilyttämiseen juuri kansallisen riippumattomuuden vuoksi, jonka vielä saaliinhimoisemmat ja voimakkaammat naapurit olisivat voineet kokonaan tallata! Tämän omalaatuisen tilanteen vuoksi Itävalta muodostui kaksikeskustaiseksi (dualistiseksi) valtioksi, ja nykyään se on muuttumassa kolmikeskustaiseksi (trialistiseksi: saksalaiset, unkarilaiset ja slaavilaiset).

Onko Venäjällä jotain tämän tapaista? Pyrkivätkö meillä »muukalaiset» liittymään isovenäläisiin pahemman kansallisen sorron uhatessa?

Tarvitsee vain asettaa tämä kysymys, niin huomaa, miten järjetöntä, kaavamaista ja typerää on Venäjän vertaaminen Itävaltaan kansakuntien itsemääräämisiä koskevassa kysymyksessä.

Venäjän omalaatuiset olot kansallisuuskysymyksen alalla ovat aivan päinvastaisia kuin olemme nähneet Itävallassa. Venäjä on valtakunta, jolla on yksi kansallinen, isovenäläinen keskus. Isovenäläiset asuvat valtavan laajalla yhtenäisellä alueella, ja heidän lukunsa kohoaa noin 70 miljoonaan henkeen. Tämän kansallisen valtion erikoisuutena on ensiksikin se, että »muukalaiset» (jotka yhdessä muodostavat väestön enemmistön, 57%) asuvat nimenomaan reunamaissa; toiseksi se, että näiden muukalaisten sortaminen on paljon ankarampaa kuin naapurivaltioissa (eikä vain eurooppalaisissa); kolmanneksi se, että hyvin monessa tapauksessa reunamaissa asuvilla sorretuilla kansallisuuksilla on rajan takana heimolaisia, joilla on suurempi kansallinen riippumattomuus (riittävää on palauttaa mieleen vaikkapa valtakuntamme länsi- ja etelärajat – suomalaiset, ruotsalaiset, puolalaiset, ukrainalaiset, romanialaiset); neljänneksi se, että kapitalismin kehitys ja yleinen kulttuuritaso on »muukalaisissa» reunamaissa useassa tapauksessa korkeampi kuin valtion keskiosassa. Ja vihdoin se, että nimenomaan aasialaisissa naapurivaltioissa me havaitsemme alkaneen sarjan porvarillisia vallankumouksia ja kansallisia liikehtimisiä, jotka vetävät mukaansa osan Venäjän rajojen sisällä asuvista sukulaiskansallisuuksista.

Täten siis nimenomaan kansallisuuskysymyksen historialliset konkreettiset erikoisuudet Venäjällä tekevät meillä kansakuntien itsemääräämisoikeuden tunnustamisen nykykaudella erikoisen välttämättömäksi.

Muuten Rosa Luxemburgin väite, että itävaltalaisten sosialidemokraattien ohjelmassa ei ole kansakuntien itsemääräämisoikeuden tunnustamista, on puhtaasti tosiasiainkin kannalta väärä. Tarvitsee vain avata Brünnin edustajakokouksen pöytäkirjat, kokouksen, jossa kansallisuusohjelma hyväksyttiin, niin näemme siellä ruteenilaisen sosialidemokraatin Hankevitshin koko ukrainalaisen (ruteenilaisen) edustajiston nimessä antaman lausunnon (pöytäkirjojen s. 85) ja puolalaisen sosialidemokraatin Regerin koko puolalaisen edustajiston nimessä antaman lausunnon (s. 108), että kummankin mainitun kansakunnan itävaltalaiset sosialidemokraatit asettavat tavoitteidensa joukkoon pyrkimyksen kansojensa kansalliseen yhdistymiseen, vapauteen ja itsenäisyyteen. Siis esittämättä ohjelmassaan suoraan kansakuntien itsemääräämisoikeutta itävaltalainen sosialidemokratia on samaan aikaan täysin suostuvainen siihen, että puolueen osat esittävät kansallisen itsenäisyyden vaatimuksen. Asiallisesti tämä tietysti merkitseekin kansakuntien itsemääräämisoikeuden tunnustamista! Rosa Luxemburgin vetoaminen Itävaltaan puhuukin siis kaikissa suhteissa Rosa Luxemburgia vastaan.

1914

© 1997–2020