1851…Ennen uimakauden alkamista hankkiuduimme toukokuussa Suomeen Jakov Karlovitshin tavanomaiselle opistojen tarkastusmatkalle. Käytössämme oli edellistä kylämatkaa varten hankkimamme kaksipaikkaiset vaunut. Tosin jo palatessamme Helsinkiin saimme kokea, kuinka vaarallista on matkustaa suurissa vaunuissa Suomen kapeita teitä pitkin, kun ala- ja ylämäki vuorottelevat loputtomiin. Kouluttamattomat hevoset ja taitamattomat kuskit olivat kerran vähällä pudottaa meidät rotkoon, jonka yli vei kaareva silta, ja me törmäsimme sillan kaiteeseen sellaisella voimalla, että väliaisa meni poikki, mutta silta kesti – niin vahvoja ovat kaikki suomalaiset rakennukset, ja niin hyvässä kunnossa pidetään kaikkia teitä. Tämän jälkeen olin taipuvainen jatkamaan matkaa pienessä trillassa (kuomurattailla). Mutta mieheni ei halunnut kuullakaan, että saattaisin itseni alttiiksi kevään vaihtelevalle säälle Suomen karussa ilmastossa. Otimme mukaan uskollisen venäläisen palvelijamme Vasilin, entisen maaorjan, jonka päästimme häävuonna vapaaksi ja jätimme Pietariin; hän oli kuitenkin niin uskollinen perheellemme, että oli halukas lähtemään kanssamme Helsinkiin, kun tultuamme kylästä poikkesimme Pietariin. … Hän oli kookas ja roteva mies, ja matkan kokemuksesta viisastuneena tarttui heti ohjaksiin, kun huomasi suomalaisen kuskin taitamattomaksi, ja ohjasi hevosia koko matkan, erityisesti jos tie kulki vuoristoseutua pitkin. Tämä matka on jäänyt mieleeni ja herättää sielussani kaikkein runollisimpia muistoja. Suomen alakuloisen luonnon kuvat olivat minulle uusia, oli onni matkustella yhdessä kaikkein rakkaimpani ihmisen kanssa ja jakaa hänen kanssaan uusia kokemuksia ja vaikutelmia, samoin vieraanvaraisuus, jolla meidät otettiin kaikkialla vastaan, kun kaikki osoittivat myötämielisyyttä ja kunnioitustaan miestäni kohtaan, – kaikki oli siinä yhdistynyt ja tehnyt noista onnellisista päivistä ikimuistoisia. Suomen karu kaunis luonto ihastutti minua. Jylhät kalliot, äärettömät metsät, kirkkaat järvet, jotka muistuttavat usein rannattomia meriä, suurenmoiset kuohuvat vesiputoukset ja majesteettinen hiljaisuus ympärillä, – kaikki tämä teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Me lähdimme 9. toukokuuta ja suuntasimme Porvoon ja Viipurin kautta ruhtinas Menshikovin maatilan Anjalan ohi Imatraan, ja sitten ylitettyämme Punkaharjun menimme Saimaalle, kiersimme Itä-Suomen ja pääsimme Lappeenrantaan asti, sitten Kuopion, Sortavalan, Käkisalmen sekä Viipurin ja Porvoon kautta palasimme takaisin Helsinkiin… Muutamissa kaupungeissa, esimerkiksi Lappeenrannassa, meille vakuuteltiin, ettei siellä ollut nähty vaunuja maailman luomisesta lähtien – niin suurta oli siihen aikaan Suomen sydänseudun takapajuisuus ja köyhyys. Koululaiset juoksivat heti katsomaan vaunuja, kiipesivät vuorotellen sisään nähdäkseen kaiken pienimpiä yksityiskohtia myöten. Mitä enemmän me syvennyimme maahan, sitä hauskempaa oli nähdä uteliaiden joukkoja, jotka tulivat niiden talojen luo, joihin me pysähdyimme syömään taikka juomaan kahvia ja maitoa, koska samovaaria siellä ei useimmiten tunneta. Kaikissa ikkunoissa ja ovissa oli katsojia, ja vaikka me kuinka suljimme oven, se alkoi vähitellen avautua taas, ja uteliaat katseet seurasivat jokaista askeltamme. Mutta suomalaisten patriarkallisuus ja hyväntahtoisuus saivat meidät sopeutumaan siihen, ja mieheni hänelle ominaisella huumorintajulla ja leikkisyydellä hauskutti kaikkia sutkauksilla suomen kielellä. Köyhinäkin talonpojat olivat rehellisiä ja siistejä, ja elintarvikkeet olivat halpoja, mikä ihmetytti minua jopa Helsinkiin verrattuna. He toivat pöytään kaiken, mitä heillä oli parasta: maitoa, kermaa, erinomaista voita ja maitorahkaa, kananmunia, keitettyjä perunoita, ja kysymykseen, mitä me olimme heille velkaa, pyysivät kymmenen, harvoin viisitoista kopeekkaa, ja mikäli me tarjosimme enemmän, he ilmaisivat kiitollisuutensa liikuttavasti. Sortavalassa meidät otti erityisen vieraanvaraisesti vastaan vanha pastori Fabricius. Meidän käyttöömme annettiin upea iso makuuhuone koristeellisine vuoteineen. Peitteet ja tyynyvaatteet oli vuorattu ruusunpunaisella kankaalla, jokaisen vuoteen edessä oli pöydällä vesikirahvi ja sen vieressä maitokannu suomalaisen tavan mukaan. Meitä kestittiin hyvänmakuisella kalalla ja tarjottiin erinomainen lounas, sitten juotiin samppanjaa ja nostettiin malja meidän terveydeksemme. Täällä tutustuin ensimmäisen kerran sisältä päin suomalaisten elämänmenoon. Oli miellyttävää nähdä heidän yksinkertaisen ja vaatimattoman patriarkallisuutensa, johon liittyi sisustuksen moitteeton siisteys. Pastori Fabriciuksella näin ensimmäisen kerran leveän kahdelle istujalle tarkoitetun suomalaisen keinutuolin. Hyväntahtoiset vanhukset, mies ja vaimo, istuivat siinä ja keskustelivat usein lounaan jälkeen ja kutsuivat meidätkin noudattamaan heidän esimerkkiään. Natalia Petrovna Grot |