heninen.net
heninen.netРусский | English
vuodesta 1997Ajankohtaista    Tämä päivä historiassa

Valkoisten öiden maassa

...Ohi vilahtelee kilometripylväitä ja liikennemerkkejä — on mutkia, nousuja ja laskuja, taas nousu ja tienmutka.

Asfalttipäällysteinen tie johtaa Leningradista Priozerskiin, siitä soratie kulkee eteenpäin aina vain kohti pohjoista.

Paljonko on jäljellä matkaa Sortavalaan?

Pylvään keltaisella taululla on kaksinumeroinen luku. Pian, pian saavumme Karjalan ensimmäiseen matkamme varrella sijaitsevaan suureen kaupunkiin.

.  .  .

- Sortavala!

Heleä ääni saa meidät kääntymään poispäin tien jyrkistä, salakavalista mutkista ja katsahtamaan syrjään; siellä täynnä tummaa viiniä olevaa isoa kulhoa muistuttavan järven takana näkyy talojen hopeanhohtoisia suippokärkisiä kattoja.

.  .  .

Kaupunki alkoi heti ilman esikaupunkialuetta. Tuskin autotie tuli esiin metsän valtakunnasta, kun se joutui talojen ja puutarhojen keskelle ja muuttui siistin näköiseksi kaupungin kaduksi, jonka molemmin puolin kasvoi puita.

Pää kääntyilee puolelta toiselle. Katse kiinnittyy ennen muuta suuriin ikkunoihin. Ikkunalasit on asetettu leveisiin ikkunankehyksiin ilman ruutuja. Tällaisten ikkunoiden läpi auringonvalo tulvii vapaasti sisään. Ikkunalaudoilla rehevöi kukkia. Ne näkyvät kasvavan vaivatta tällä leveysasteella.

.  .  .

Ohi vilahtelee talojen koreita julkisivuja. Vankka korkea betonitalo on muratin peitossa. Vieressä on matalampi rakennus, joka on tehty harmaasta kivestä. Sen vastapäätä loistaa talo, jonka julkisivu on lasia.

- Tuossa on hotelli! sanoo matkakumppanimme ja osoittaa kädellään rakennusta, joka muistuttaa suurta vankkatekoista matkalaukkua.

.  .  .

Hotellin parvekkeelta nähtynä Sortavala näyttää vanhanaikaiselta seinävaatteelta, joka on kudottu kirkasvärisistä silkkilangoista. Metsän vihreä juova myötäilee kaupunkia. Laatokan hopeanvärinen lahdelma työntyy syvälle ja jakaa kaupungin kahdeksi melkein yhtä suureksi osaksi. Pitkän sillan suora tumma viiva yhdistää rannat. Korkealla kukkulalla häämöttää usvan läpi vanhan talon valkoinen torni.

Laatokka-hotelli on keskustassa. Ei voi olla mainitsematta tätä taloa, jossa yhdistyvät varojen säästäväinen käyttö ja pyrkimys mukavuuteen. Keskikokoisen talon neljä kerrosta on järkevässä käytössä, hukkaan ei ole mennyt yhtään senttiä. Kierreportaiden loivat askelmat johtavat kodikkaille porrastasanteille, lyhyet käytävät johdattavat avariin huoneisiin, joiden seinissä on komeroita. Kaikki on kaunista, mukavaa ja käytännöllistä.

Nimenomaan käytännöllistä. Juuri tämä sana tulee mieleen, kun tartut ovenkahvaan Laatokka-hotellissa: yksi kierros — ja ovi on sulkeutunut silmänräpäyksessä luotettavasti ja lujasti. Vesihanat on tehty niin, ettei vesi roiski ympärille. Leveistä ikkunoista huoneeseen tulvii valoa.

Mennäänpä kuitenkin ulos hotellista ja poiketaan viereiseen kauppaan. Täälläkin rakentajat ovat yhdistäneet yksinkertaisuuden ja mukavuuden. Peililasista tehty seinä-näyteikkuna antaa mahdollisuuden nähdä hyvin kaikki esillä olevat tavarat, ja astuttuaan kynnyksen yli asiakas joutuu heti puoliympyräisten kauppatiskien keskelle. Mukavaa on myyjilläkin. Ei tarvitse hakea tavaraa kaukaa: kaupan keskeltä kauniit kierreportaat johtavat alas varastoon. Kaupassa on siistiä ja valoisaa, ei ole tungosta, koska sisäänpääsy ja ulospääsy ovat eri paikoissa. Vähän kauempana kadun toisella puolella on asuintalo. Punainen tiilikatto, joka kruunaa lumivalkoiset seinät, antaa rakennukselle iloista keikarimaisuutta.

Kadut eivät Sortavalassa muodosta neliöitä, kaupunki on syntynyt hyvin kauan sitten, mutta kaduilla ei ole tungosta eikä sekamelskaa.

Tuossa on silta, joka johtaa lahden yli ja yhdistää kaksi kaupunginosaa. Kestää aikansa enne kuin sillalla kulkeva jalankulkija pääsee vastakkaiselle rannalle: lahti on leveä ja katulamppujen rivi pitkä. On vaikea olla pysähtymättä hetkeksi sillalle.

.  .  .

Lahden vesi on kirkasta, ja sillalta näkee, kuinka syvällä liikkuu hitaasti ja arvokkaasti isojen kalojen varjoja ja kuinka pienet kalat vilahtelevat parvissa aivan veden pinnassa. Tekee mieli seisoa näin pitkään ja hengittää järven raikkautta, ihailla sen pohjatonta syvyyttä ja helmiäishohtoista avaruutta.

Jatketaan kuitenkin matkaa siltaa pitkin. Vastakkaisella jyrkällä rannalla meitä ovat vastassa vanhan runonlaulajan viisaat silmät. Pronssiin valettu vanhus pitelee käsissään kannelta, näppäilee sen heleä-äänisiä kieliä ja laulaa suuren Väinämöisen teoista. Tai ehkä tämä vanhus, jonka kaikentietävät silmät katselevat tuuheiden kulmien alta, onkin itse Kalevalan satusankari?

.  .  .

Sisäänpääsyn työntöovi naksuttelee taukoamatta. Kävijöitä virtaa puiston varjoisille käytäville, he täyttävät laajan vihreän amfiteatterin, tanssilavan, ampumahallit ja huvilaitteet. Kaikkialla puistossa näkee iloisia nuoria ihmisiä.

Korkeiden puiden alla on pitsimäinen varjo, pensaat viheriöivät ja tännekin näkyvä Laatokan lahti. kimaltelee

Tuossa on puoli vuosisataa vanha tammi, joka on levittänyt laajalle mahtavat oksansa.

.  .  .

Tarkastellaan nyt ympäristöä töyrään reunassa olevasta huvimajasta. Metsien ja järvien maa avaa täällä vakavat kasvonsa ja kutsuu tutustumaan siihen lähemmin ja oppimaan pitämään siitä.

Ankaran pohjolan painama leima on lähtemätön. Ympärillä on korkeita graniittikallioita ja mahtavan kokoisia puita sekä vuolaita virtoja. Urhea luonto säilyttää vakaasti omaperäisyyttään. Kun puistoon istutettiin joitakin kaukaisista maista tuotuja eksoottisia kasveja, ne tuettiin tavallisesta pajupuusta tehtyihin seipäisiin. Pian osoittautui kuitenkin, että kaikki tulokkaat menehtyivät, mutta pajuseipäät päinvastoin juurtuivat syvälle maahan. Pajupuiden tiivis rivi ympäröi nykyään teatteria.

Puiston ”villi” osa on niin laaja, että sinne voi mahtua monta sataa ihmistä. Tänne, puiston villin osan yläpuolelle kohoavan vuoren korkealle huipulle, johtavat pitkät portaat.

Vuoren juurella säilytetään huolellisesti vanhan kulttuurin huomattavia muistomerkkejä. Tuuhean puun alla on vanhanaikainen vene, jolla urhoolliset merimiehet lähtivät Laatokan, Äänisen, Itämeren ja Jäämeren myrskyisille vesille. Teräväkeulaisen kevyen veneen ainutlaatuiset ääriviivat osoittavat, että se on kaunis ja nopeasti liikkuva. Vene näyttää suorastaan elävältä. kun se lipuu kevyesti aalloilla totellen lyhyitä airoja.

On luonnollista, että nykyäänkin rakennetaan samanlaisia veneitä, joita käytetään Karjalan vesillä.

Vieressä on toinen vanhan ajan muistomerkki — honkatalo, joka on rakennettu ilman nauloja. Mitkä jättiläiset olivat rakentamassa tätä taloa? Millä he hakkasivat ja veistivät valtavan isoja tukkeja, miten vetivät niitä rakennustyömaalle? Heidän kulttuurinsa oli varmaan korkealle kehittynyttä, kun kerran he pystyivät rakentamaan tällaisia taloja ja veneitä, olivat taitavia käsityöläisiä ja heillä oli niin kehittynyt taiteellinen maku.

.  .  .

Nykyisen kaupungin arkkitehtuuri on omalaatuista, sen asvalttikadut ovat kauniit ja sen puistot varjoisat. Kaupunki on kuulu kunnallistaloudestaan ja mukavuuksistaan. Kaupunkilaiset ovat ylpeitä vesijohdostaan. Se on todellakin ainutlaatuinen tekninen laite. Vesi virtaa sinne itsestään Helmijärvestä, joka on mäellä lähellä kaupunkia. Järven vesi on niin puhdasta ja kirkasta, ettei sen puhdistamiseen tarvita saostusaltaita eikä kemiallisia aineita.

Vanha Sortavalan kaupunki on nuortunut. Puisto on täynnä tyttöjä ja poikia. Jos katselee heitä, niin huomaa helposti, että he ovat työläisiä, opiskelijoita ja koululaisia — aikuisia ja nuoria kommunismin rakentajia. Joskus näkee myös maaseudun asukkaiden päivettyneitä kasvoja. Thälmann-kolhoosi ja kaupunki ovat vierekkäin, vain hyvin lyhyen matkan päästä toisistaan.

Mistä kaupunki elää, mistä riippuu sen ulkomuoto?

Verkatehdas, ompelimo, huonekalutehdas, kalajalostamo ja suuri kirjapaino ovat tärkeimpiä paikallisia yrityksiä. Kaupungissa on draamateatteri, erinomaisesti varustettu ja rakennettu monitoimitalo, elokuvateattereita, kirjastoja ja muita kulttuurialan laitoksia. Lukija voi kuitenkin aivan aiheellisesti väittää vastaan ja sanoa, että tätä kaikkea on paljon muissakin Neuvostoliiton kaupungeissa. Sortavalan erikoisuutena ei voi pitää sitäkään, että täällä on useita oppi- ja ammattikouluja. Ei edes terveysalan laitosten runsaus erota sitä muiden kylpyläkaupunkien joukosta.

On sittenkin olemassa jotakin, mikä antaa Sortavalalle aivan erikoisen ominaispiirteensä: kaupunki on sopusoinnussa ympäröivän luonnon kanssa. Teollisuuslaitosten piipuista tuleva savu ei peitä taivasta. Vihreät kadut ja laaja puisto sulautuivat harmonisesti malakiittivihreisiin metsiin. Syvä lahdeke, jonka rannoilla on taloja, muodostaa mukavan ankkuripaikan laivoille.

Taivas on puhdas, siinä näkee vain kevyitä pilviä, ja aurinko heittää maahan kirkkaan katseensa — on mahdotonta olla ihailematta Sortavalaa, Laatokan seudun luonnonihanaa porttia.

.  .  .

Thälmann-kolhoosin tilusten ympärillä on tiheää metsää kasvavia kallioita. Ja tietenkin jossain lähellä puiden välistä pilkottaa lampi, josta teräslankana lähtee naapurijärveen laskeva joki.

.  .  .

Sortavala on jäänyt kauas taakse.

.  .  .

Tie muuttuu oikukkaaksi, väsyttäväksi. Asvalttitien tilalle on tullut soratie, joka ei ole aivan sileä, ja paikoin autonrenkaat uppoavat hienoon tiepölyyn. Pölypilvet nousevat korkealle ja laskeutuvat hitaasti ja tahtomattaan.

Kapea tie kiipeää Sortavalan jälkeen vuorelle, se kulkee vuorenseinämään painautuen, tie on jyrkkä, ja nopeusmittarin nuoli kääntyy selvästi vasemmalle.

Mäen huipulta avautuu laaja näkymä vihreille kukkuloille ja Laatokan rajattomalle ulapalle.

Auto ottaa vauhtia ajaessaan alamäkeä, lyhyellä tienpätkällä joudutaan jarruttamaan. Laaksossa tie on yhä rauhaton ja mutkikas, se kääntyilee puolelta toiselle ja sipaisee tuon tuostakin kallion seinämää. Puiden keskellä näkyy värikkäitä okrankeltaisia mökkejä.

Osoittautuu, etteivät kirkkaat värit ole etelän etuoikeus. Yksinkertainen okra näyttää hyvin koristeelliselta taustanaan vihreä havu, taivaan sini ja järvien hopeaväri. Joskus näkee harmaasta graniitista tehtyjä taloja. Ne ovat ankaran näköisiä. Rauhallinen lepokoti, joka on rakennettu Laatokan jyrkälle töyräälle, näyttä luoksepääsemättömältä linnoitukselta, ja sen ympärillä kasvavat kookkaat kuuset teräviltä keihäiltä.

.  .  .

Selvisi, että uteliaisuus voi saada matkailijan ei ainoastaan hiljentämään vauhtia, vaan myös kääntymään ja ajamaan takaisin melko pitkän matkan.

Tuossa on tuttu mäki, alamäki ja mutka. Linnannäköinen lepokoti, sama järvi, mutta pohjoispuolelta. Kuinka ihmeellisesti maisemat ovat muuttuneet! ... Kun kääntyy Ruskealaan päin, suoraan länteen, huomaa jo toisenlaisen ilmaston merkkejä: täällä on enemmän sekametsää ja laajoja kyntömaita.

Ruskealan tiellä ei voi ajaa nopeasti, koska auton eteen milloin nousee soraharju, milloin puiden paksut juuret kulkevat tien poikki tai tie on isojen ja pienten kuoppien peitossa. On toinenkin syy, joka panee hiljentämään vauhtia: tekee mieli katsoa kiirehtimättä ympärille, ymmärtää ja painaa mieleen ne ihmeet, jotka luonto on väsymättä luonut.

Tuossa mäntyjoukot kiipeävät tiiviinä riveinä kalliomäkeä ylös; niillä ei näy olevan rajaa. Eipäs! Tien mutkan takana jyrkät mäet ovatkin jo peltojen peittämiä. Rauhallinen, täydellinen hiljaisuus. Äkkiä tuhansien rumpujen jylinä rikkoo säälimättä hiljaisuuden: ääriään myöten täynnä oleva järvi syöksee vesiputouksen graniittijyrkänteiden korkeudelta. Tuskin putouksen pauhu hiljenee, vihreät pellot jäävät taakse ja silmä tottuu taas metsän hämärään, kun tie tekee äkkiä mutkan ja muuttuu keskikokoisen taajaman kaduksi. Ohi vilahtelee kylttejä, traktoriaseman hallinto, koulu, kerhotalo, sairaala ja kauppa. Ja taas metsä, metsä...

.  .  .

Kapea pitkä savupiippu nousee kohti sinistä taivasta. Piipusta tulee mustaa savua, joka ulottuu pitkänä juovana tuulen suuntaan. Näinä tuulettomina päivinä savua kerääntyy rauhallisen lahden ylle, ja se liikkuu suurena pilvenä tuulen mukana hiljaa johonkin kauas Laatokan yläpuolella näkymätöntä taivaanrantaa kohti.

Sellutehdas ja sen savuava piippu ovat joka puolelta veden ympäröimiä. Tehdas sijaitsee pienellä saarella. Matala suojapato ja silta, joka yhdistää saaren rantaan, ovat näkymättömissä tiheästi kasvavien puiden takana, siksi tehdas näyttää eristäytyneeltä ja luoksepääsemättömältä linnakkeelta.

Sijainnistaan huolimatta tehdas on tiiviisti sidoksissa Pitkärannan kaupunkiin. Suuri osa kaupunkilaisia toimii tehtaassa, he eivät edes huomaa siltaa, ja pitävät saarta kaupungin erottamattomana osana.

Pitkärannan talot ovat hajautuneet pitkin mäen rinnettä lahden rannalle asti. Tältä rinteeltä avautuu ehkä paras näkymä Laatokalle.

.  .  .

Ruskealan marmoriesiintymien jälkeen, missä voittamattoman luonnon valta on vielä niin mahtava, juuri täällä huomaa, että sen voimat on alistettu ihmiselle. Metsä on kaukana kaupungista. Kallioiden keskellä kiiltää rata. Höyrylaivoja, proomuja ja lauttoja kulkee järveä pitkin. Ja tämän kaiken yläpuolelle kohoaa sellutehtaan kauas näkyvä piippu. Jyrkältä rinteeltä näkee hyvin tämän nuoren nopeasti kasvavan kaupungin.

.  .  .

Pitkärannan tehdas tekee huomattavan panoksensa maamme selluntuotantoon.

.  .  .

Tutustuttuamme tehtaaseen menemme sen portista ulos.

Silta ja suojapato johtavat täältä suoraan kaupunkiin.

.  .  .

Korkeat ja tuuheat maitohorsman tiheiköt levittäytyvät tien molemmin puolin useiden kilometrien päähän. Auto kiiruhtaa pois Pitkärannasta ja suuntaa Salmen valtiontilaa kohti.

.  .  .

Maitohorsman tiheikkö myötäilee tietä yhtä tiheänä pitsinä. Vasemmalla leviää metsä, joka on entistä tiheämpi, ja oikealla puolella Laatokan kallioranta on entistä lähempänä. Kun auto nousee kukkulalle, sieltä ylhäältä näkee vihreitä saaria, järven-meren äärettömän ulapan, sen yllä leijailevaa vaaleansinistä usvaa ja auringossa kylpevän rannan.

Autonrenkaat suhisevat tasaisella tiellä, vastaan tulevia autoja on vähän.

.  .  .

Prääsän taajama tulee näkyviin. Tässä yhtyvät kaksi tietä. Ne molemmat kulkevat tänne Pitkärannasta: toinen Vieljärven kautta ja toinen Aunuksen kautta. Vihdoin kymmenien kilometrien päässä tiet kohtasivat toisensa, syleilivät toisiaan ystävällisesti ja yhdistyivät, vaihtoivat yksinkertaisen sora- ja öljysora-asunsa keikarimaiseen tasaiseen asvalttiin...

Aleksandr Talanov
1956

© 1997–2016
Lähetä viesti Antti Hänniselle