Miikkulan kirkko Rantueessa

Pyhän Nikolauksen kirkko Rantueessa sijaitsee Riekkalansaaren länsirannan korkealla niemellä parin kilometrin päässä Sortavalan keskustasta, sen vastapäätä. Samanniminen vanha kreikkalais-katolinen kirkko, joka oli Nikolsko-Serdobolin pogostan nimikkokirkko, oli Laatokan seudulla jo ennen vanhaan. Sen perustamisen tarkkaa päivämäärää ei tunneta. Suuren Novgorogin Vodskaja pjatinan verokirjassa oli kuitenkin jo 1499-1500 maininta Läppäjärven rannalla sijaitsevasta Pyhän Nikolauksen kirkosta. Vuoteen 1636 asti Riekkalansaarella (nimi johtuu karjalan kielen sanasta kreikkala – kreikkalainen) toimi myös ortodoksinen munkkiluostari.

Kirkkoa on tietenkin rakennettu useamman kerran uudelleen, mutta aina samalle paikalle. Sortavalan kaupungin kartassa vuodelta 1697 näkyy kreikkalais-katolinen kirkko Riekkalansaaren eräällä niemellä. Nykyisen Pyhän Nikolauksen kirkon rakentamisvuotena pidetään vuotta 1765, mutta sitä on kuitenkin perusteita epäillä. Niinpä akateemikko N. Ozeretskovski teoksessaan "Matkakirjeitä Laatokalta ja Ääniseltä" kertoo 1785 tästä kirkosta seuraavaa:
"… Varten on aikamoinen puukirkko kun taas venäläistä kirkkoa kaupungissa ei ole vaan se on kahden virstan päässä lahden vasemmalla rannalla sitä reittiä pitkin mennäänkin sinne kaupungista. Kirkolla pysyvästi asuu vain pappi ja lukkari ja se on erittäin ränstynyt vaikka seurakuntalaisia on huomattavan paljon nimittäin 660 miestä ja 580 henkeä naisväkeä. Nämä seurakuntalaiset ovat pääasiallisesti karjalaisia eivätkä taida venäjäksi sanaakaan, minkä takia pastori suorittaa oman saarnansa heidän kielellään, jolla yhäti ei ole präntätty yhtäkään meidän kirkkomme pyhää kirjaa."

Viipurin arkiston vuosilta 1831-1841 peräisin olevissa kirjoissa kerrotaan, että "ei tiedetä milloin ja kenen rakentama kirkko on. Kirkko on puurakennus, samoin kellotapuli, rappeutunut."

1800-luvun lopulla kirkko oli käytössä vain kesäisin ja muutoin pyhäpäivinä sekä vainajien siunaukseen. Kellotapuli oli kallistunut niin, että oli vähällä kaatua. Pantiin alulle varojen keräys, ja rouva Elisabeth Hallonbladin ansiosta tarvittavat varat onnistuttiin saamaan kokoon.

Vuoden 1894 luetteloissa mainitaan, että "erityisen vanha Pyhän Nikolauksen kirkko … peruskorjattiin 1891 yksityishenkilöiden ja seurakuntalaisten lahjoitusten turvin ja Viipurin piispa Antoni vihki sen 2. heinäkuuta 1892. Jumalanpalveluksia pidetään siellä 6. joulukuuta ja 9. toukokuuta sekä muina päivinä seurakuntalaisten toiveiden mukaisesti".

Peruskorjauksen yhteydessä kirkko purettiin perustuksiaan myöten ja koottiin uudelleen samanasuisena. Niin kirkko kuin kellotapulikin saivat uuden kivijalan. Ulkoasu ei melkein muuttunut: seinät vain vuorattiin laudoilla, kellotapulin kellotaso lasitettiin, muutaman ikkunan kokoa ja sijaintia muutettiin. Kirkkossa ei entiseen tapaan ollut lämmitystä. Koska seinämaalauksia ei voitu entistää, alkuperäisten maalauksien tilalle siirretiin kaupungin vanhasta Pietarin ja Paavalin kirkosta restauroidut seinämaalaukset. Antakaa lastenne tulla minun tykö -nimisen alttari-ikonin maalasi venäläinen taidemaalari Vasili Petrovitsh Vereshtshagin.

Maaliskuussa 1940 kun paikallinen väestö lähti evakkoon, kirkkoesineet jäivät paikoilleen. Vuoden 1941 kesän lopulla selvisi, että kaikki esineistö oli tuhottu, katosivat myös kuusi kirkkokelloa. Ikonit löydettiin myöhemmin naapuritalon ullakolta ja asetettiin paikoilleen. Kun syyskuussa 1944 tuli toinen evakkomatka, niitä ei onnistuttu kuljettamaan pois eikä niiden myöhemmästä kohtalosta tiedetä mitään.

Neuvostoliiton aikana kirkosta purettiin kupoli ja ristit, ja uuden pohjakaavan mukaisesti se rakennettiin klubiksi ja kirjastoksi, samoin sinne tehtiin uunit ja sivukuisti.

Kirkon ympärillä oli vanha hautuumaa, josta jälkiä on säilynyt meidän päiviimme asti.