Oikein tarkkaan ajatellen ei koko Äänislinnaa vielä parisen vuosikymmentä sitten ollut olemassakaan. Oli vain Petrozavodsk, Petroskoi, eli »Savodskoi», niin kuin sitä aunukselaiset myös nimittivät, entinen piirikuntakaupunki, silloinen »Gyllingin valtakunnan» pääkaupunki, törkyinen ja rähjäinen venäläinen suurkylä, jonka katukuvaan kuului vuohi tai kilipukki, yhtä hyvin kuin niiden kanssa parran siivottomuudessa kilpaileva venäläinen musikkakin. Vaikka »vallan nyörejä» kaupungissa pitikin käsissään suomalainen tohtorismies ja entinen Helsingin yliopiston dosentti, oli Petroskoi kuitenkin täysin venäläinen yhdyskunta, siellä täällä esiin vilahtavista suomenkielisistä virastojen ja liikkeiden nimikilvistä huolimatta.

»Kansallissankari» Antikainen ei silloin vielä ollut kuuluisuus. »Tiltusta»¹ ei tiedetty mitään ja hänen miehinen virkaveljensä, »koirastiltuksi» mainittu Armas Äikiä², lempinimeltään »Räikiä» opetteli kirjoittamaan nättejä runoja Suomessa ilmestyviin kommunistisiin rakkausviikkolehtiin, eikä Petroskoin radiossa ollut vielä olemassa muualla kuin ehkä paperilla. Dosentti Edvard Gyllingillä oli silloin vielä suuren Moskovan suosio – ainakin virallisesti, eikä kommunisteja – tai muitakaan – teloitettu siihen aikaan pelkästään siitä syystä, että he olivat suomalaisia. Kapakoissa tarjoiltiin vahvaa olutta à 35 kopeekkaa pullo ja torilta sai ostaa jopa kalaa ja muniakin, sillä siihen aikaan elettiin »nepin» aikakautta, eikä elintarpeiden myyminen ollut ampumisella rangaistava rikos…

Kaupungin suomenkielisen siirtokunnan muodosti silloin ehkä pariin kolmeen tuhanteen nouseva suomenkielisten emigranttien ja yliloikkarien joukko, naiset ja imeväiset mukaan luettuina, mutta vähälukuisuudestaan huolimatta oli tuolla piskuisella laumalla huomattava merkityksensä kaupungin ja »tasavallan» elämässä. Olihan itse valtionpää – kuten jo tuli mainituksi – suomalainen tohtorismies ja useat tärkeätkin hallinnon haarat olivat, joko kokonaan, tai ainakin osaksi, Suomessa syntyneiden viranhaltijain käsissä. Mahtavan ja kaikkivaltiaan kommunistisen puolueen aluekomitean sihteerinä oli ainakin nimeltään suomalainen Järvinen³ ja hänen apulaisenaan toimi entinen erivapautuksen saanut suomalainen kansakoulunopettaja ja pienviljelijä Komu. Santeri Nuorteva ei vielä ollut vainaja ja hän oli niihin aikoihin vastikään vapautunut vankilasta, johon hänen lyhytikäinen diplomaattiuransa neuvostovallan palveluksessa oli hänet heittänyt ja jälleen suosioon päässeenä mahtavana ja mahakkaana komissaarina hän hääri Petroskoissa, yrittäen lujittaa asemaansa esiintymällä vielä paaviakin paavilaisempana, t.s. venäläisiäkin venäläisempänä Karjalan venäläistyttämisessä, joka siihen aikaan oli alinomaisena kissanhännän-vedon aiheena sikäläisten suomalaisten ja venäläisten napamiesten kesken. Hän oli silloisen Petroskoin lihavin mies ja ainoa, joka silloin tällöin esiintyi smokingissa paikallisissa illanvietoissa. Arkioloissa hän mieluimmin käytti arvomerkitöntä venäläistä sotilaspukua ja liikkui virkamatkoillaan autolla – siihen maailman aikaan tosiaan merkittävä erikoisuus.

Oli muitakin mahtavia napamiehiä. Kansanvalistusosaston suomenkielisenä komissaarina toimi Forstén, jonka rouva puolestaan hoiteli erästä putiikkia, jolla oli mahtava nimi »Agitpropabyro». Itse Aino-rouva puhui, mielellään oppineesti »pysologiasta» ja »petakogiikasta» mutta se ei merkinnyt paljoa – eihän niitä sanoja monikaan sen paremmin ymmärtänyt. Suomeen kohdistuvaa myyräntyötä johti eräs helsinkiläinen Söderlund, hiljainen mies, jonka Karl Marxin-kadun varrella sijaitsevasta hiljaisesta toimistosta langat juoksivat kauas Suomen puolelle, yltäen lopulta maassamme toimiviin »illegaalisiin» ja niiden suojaksi perustettuihin laillisiin järjestöihin saakka.

Yliopistoa vielä silloin ei ollut, mutta suomenkielisellä seminaarilla oli parisataa karjalaista ja suomalaista oppilasta, joista puolisenkymmentä opettajaa vilpittömästi yritti kasvattaa omakielisiä valistajia karjalaiselle kansalle. Oppilaitoksen johtajana toimi suomalainen kansakoulunopettaja Heino Rautio ja hänen lähimpänä apulaisenaan virkaveljensä Hannes Pulkkinen, esparantisti, pasifisti ja vilpitön vegetariaani, joka ei edes suurimpaan nälkäänsä olisi hengenhädässäkään suostunut ottamaan edes kalaa tai munia, saastaisesta eläimenlihasta puhumattakaan.

»Puolue-aluekoulua» johti kaspialaisen kipparin poika ja suomalainen filosofiantohtori Ivar Lassy, ja Eero Haapalainen oli juuri silloin saavuttanut kuuluisuutta kirjoittamalla »Työläisten ja talonpoikien aapisen»⁴, jossa J-kirjaimen kohdalla oli harjoituslauseena: »Jos juon, niin juovun». Hänet, samoin kuin entisen ammattijärjestömiehen Herman Saksmaninkin, tapasi varmimmin jostakin kaupungin kapakasta, joiden seinillä tavallisesti komeili kaksi alikkaista julistetta, lavantautivaaraa vastaan tarkoitettu: »Älkää juoko keittämätöntä vettä!» ja sen alla Petroskoin oluttehtaan ilmoitus: »Täällä tarjoillaan Karjalan Oluttehtaan olutta.»

»Punaista Karjalaa» toimitti eräs Virtanen⁴ ja toinen samanniminen kilpaili onnistuneesti runoilijana Lauri Letonmäen kanssa…

Melkein keskellä kaupunkia sijaitsi talo, jota tavallisesti nimitettiin vain Valkeaksi Taloksi – Belaja Doma – mutta siellä ei asunut tasavallan presidentti, kuten samannimisessä talossa Washingtonissa. Talo oli nimittäin vankila ja siellä odotti epälukuinen määrä karjalaisia, suomalaisia ja ryssiä kohtalonsa täyttymistä.

Sinne joutuneella suomalaisella oli aikaa muistella, mitä tiesi kaupungin vanhemmasta historiasta.

Petrozavodskin eli Petroskoin kaupunki perustettiin joskus 1700-luvun alkupuolella, jolloin suureksi mainittu Pietari I määräsi, että paikkakunnalle oli perustettava rautatehdas, joka nopeasti kehittyi silloisiin olosuhteisiin nähden huomattavaksi kivääritehtaaksi. Tsaari Pietarin kertovat aikakirjat seuranneen tehtaan kehitystä suurella henkilökohtaisella kiinnostuksella, ja häntä varten rakennettiin Lososenskaja-joen varrelle komea kaksikerroksinen palatsi.

Äänislinnan – tai pitäisiköhän sanoa: Pietarintehtaan? – ensimmäinen kukoistuskausi oli kuitenkin verrattain lyhyt. Jo vuonna 1724 muutettiin kivääritehdas Karjalankannakselle, Siestarjoelle ja sen mukana seurasi kaikki se toiminta, joka oli tehnyt Petroskoin vilkkaaksi kaupungiksi. Uusi kukoistus alkoi kuitenkin vuodesta 1763, jolloin entisen Pietarintehtaan paikalle perustettiin rautatehdas ranskalaisen pääoman turvin.

Vuonna 1777 sai Petroskoi kaupunginoikeudet, sitten kun sinne Katarina II:n toimesta vuonna 1774 oli perustettu huomattava tykki- ja ammustehdas. Vuonna 1782 sinne sijoitettiin piirikunnan hallitus.

1800-luvulla ja 1900-luvun alussa pysähtyi kuitenkin kaupungin kehitys. Vuonna 1908 oli kaupungin väkiluku 15000, eikä se vielä 1922–24 ollut paljoakaan suurempi. Tavallinen venäläinen pikkukaupunki – tai suurkylä, kuinka vain halutaan sanoa – ei enempää eikä vähempää.

Vuosien 1922—24 jälkeen on kaupunki kuitenkin kasvanut paljon. Jo vuonna 1927 oli siellä asukkaita siinä 27 000 nurkilla ja viime vuosina jo yli 60 000.

Nykyisiä Äänislinnan katuja asteleva suomalainen tulee helposti ajatelleeksi, että historia sittenkin toistaa merkityksellisesti itseään. Kuten tsaari Pietari, jonka kaikkea toimintaa ohjasi pyrkimys länteen, aikoinaan kiinnitti huomionsa Äänisjärven länsipuolisiin erämaihin ja sieltä löysi mielestään sopivan tukikohdan Skandinaaviaan suuntautuville kaavailuilleen, ovat myöskin Kremlin nykyiset isännät käyttäneet Petroskoita »eteen työnnettynä tukikohtana Skandinaaviaa vastaan» ja »itsessään Fenno-Skandiassa sijaitsevana bolsevismin etappina», kuten heidän oma sanontansa kuuluu. Kaupunkiin sijoitettiin vahva varuskunta, sotatarviketeollisuutta laajennettiin, Suomen rajaa kohti rakennettiin rautatie, jota venäläiset käyttivät jo talvisodassa 1939-40, kaupungin lähistölle rakennettiin lentokenttä ja sen ympäristölle nousi kokonaisia kasarmiyhdyskuntia. Kuvaavaa luonteenomaiselle perivenäläiselle epäluuloisuudelle on, että kaupungissa asuneet ja toimineet suomalaiset melkein viimeistä miestä myöten joko kuljetettiin kaukaisille Sisä-Venäjän rangaistusleireille tai bolshevistiseen tapaan »likvidoitiin». Ne harvat yliloikkarit, joita tarvittiin Suomeen kohdistetun propagandan palveluksessa, olivat ankaran vartioinnin alaisia, melkeinpä vankeja, eikä heidänkään elämänsä ollut kovin kallisarvoista isäntäväen mielestä…

Nykyiselläänkin tarjoaa Äänisen kaupunki mielenkiintoisen näkymän lännestä tulleelle katsojalle. Vieri vieressä seisovat neliseinäiset, yksihuoneiset ja kaatumaisillaan vinossa olevat tönöt, puoliksi maan alle painuneine ikkunoineen ja niiden keskeltä kohoavat monikerroksiset kivitalot suovat joltisenkin oikean kuvan kaupungin elämästä bolshevikkien aikaan ja – samalla koko bolshevistisesta yhteiskunnasta. Jollakin tavoin se tuo mieleen heidän suosimansa tyylin propagandajulisteissa: mustaa ja kirkkaan punaista ilman välittäviä värivivahduksia tai ehkä paremminkin sen »dialektiikan», jota he takavuosina aikakauslehdissään ja oppikirjoissaan korostivat, vastakohtien systeemin… Teesi ja antiteesi ovat selvästi näkyvissä, mutta – synteesi puuttuu.

J.R.

Hakkapeliitta -lehti No: 28, 1944