Vepsäläisten aberin historia
Kuten tiedetään vepsän kieli on peräisin itämerensuomalaisesta kantakielestä. Suomalaiset tiedemiehet alkoivat tutkia vepsää yli 130 vuotta sitten. Elias Lönnrot julkaisi 1853 ensimmäisen vepsää koskevan artikkelin. Tästä alkoikin varsinainen vepsän tutkimus, johon kielen lisäksi kuului myös kansanperinne. Suomalaiset suorittivat useita tutkimusretkiä, joiden tuloksista syntyi lukuisia tutkelmia, matkakirjoja ja artikkelia. Niistä mainittakoon Eemil Aukusti Tunkelon ”Vepsän kielen äännehistoria” sekä Lauri Kettusen ”Vepsän murteiden lauseopillinen tutkimus”. Vepsäläisalueille tekivät matkoja myös August Ahlqvist, Arvid Genetz ja nykyvuosisadalla Lauri Posti, Reino Peltola sekä Aimo Turunen. Viime vuosisadalla Venäjällä ei fennougristiikkaa harjoitettu juuri ollenkaan, vaikka lähes kaikki suomalais-ugrilaiset kansat asuivat Venäjän keisarikunnan alueella. Vasta vuosisatamme alussa jossakin julkaisuissa alkoi ilmestyä kansantieteellisiä kirjoituksia, joka koskivat niin ikään vepsäläisiä. Tosin ne eivät aina olleet kiistattomia. Ensimmäinen vepsäläis-venäläinen sanakirja ilmestyi vuonna 1913. Sen oli laatinut kyläkoulun opettaja Pavel Uspenski. Vakava kiinnostus vepsäläistä kulttuuria kohtaan heräsi vasta 1930-luvun alussa, kun alettiin luoda kirjakieltä. Kuten leningradilainen aikakauslehti Revoljutsija i pisjmennostj (Vallankumous ja kirjakieli) tiedotti vuonna 1932, Tiedeakatemian terminologiselle toimikunnalle on annettu tehtäväksi laatia inkerois- ja vepsänkielinen oppisanasto sekä sanakirjat. Sovetskaja Etnografija (Neuvostoliiton kansantiede) -lehti kirjoitti 1931, että akateemikko Nikolai Marrin johdolla kaksi kielitutkijaryhmää valmistelee inkeroisten ja vepsäläisten aakkostoa sekä oppikirjoja. Aakkostoa laadittiin latinalaisen kirjaimiston pohjalle, koska kielitieteilijöiden mielestä se vastasi kyseisten kielten äänteellistä puolta. Vuosina 1932-1933 Leningradin alueen Vidlan, Oštan, Kapšan, Šolan ja Ojatin piireissä toimi 49 vepsänkielistä alkeiskoulua ja 5 keskikouluja. Vuoteen 1937 mennessä oli julkaistu 19 oppikirjaa, vepsäläis-venäläinen sanakirja, joka sisälsi viisituhatta sanaa, sekä useita lukukirjoja. Oli luonnollista, että noin ripeä toiminta vaati päteviä opettajia. Lotinapellon opettajaopisto saakin sitten tehtäväkseen koulutta 60 vepsänkielistä opettajaa. Tämän lisäksi Leningradissa järjestettiin täydennyskoulutusta ja silti opettajista oli edellinen huutava puute. Vasta vuoden 1937 alussa alettiin opettaa äidinkieltä Äänis-Vepsässä eli silloisessa Soutjärven piirissä, mutta se kesti vain kaksi kuukautta. Vähän ennen sitä on tehty päätös vepsän kielen aakkosten siirtämisestä kyrillisen kirjaimiston pohjalle, mutta tämäkin hanke jäi toteutumatta, koska vepsänkielen opetus lopetettiin kokonaan vuonna 1937. Perimmäinen syy oli se, että maamme kansallisuuspolitiikassa oli tapahtunut jyrkkä muutos, joka aiheutti suurta vahinkoa vähemmistökansallisuuksien kulttuurikehitykselle. Näin siis mitätöitiin tiedemiehen monivuotinen työ. Jotkut jopa joutuivat vainovuosia kärsimään syyttömästi, kuten esimerkiksi vepsäläissyntyinen kansatieteilijä Stepan Makarjev ja kielitieteilijä, Leningradin yliopiston dosentti Matti Hämäläinen. Yhdessä vepsäläisen opettajan Fjodor Andreevin kanssa Hämäläinen valmisti vepsänkielisen aapisen, sittemmin hän julkaisi kieliopin, vepsäläis-venäläisen sanakirjan, sekä vepsäläismurteita käsittävän tutkimuksen. Tieteellisen työnsä ohella hän luennoi yliopistossa itämerensuomalaisten kielten historiaa ja nykysuomea. Vapauduttuaan vankilasta vuonna 1940, Hämäläinen muutti Petroskoihin, koska paluu Leningradiin oli inkeriläisiltä samoin kuin suomalaisilta kielletty. Sittemmin hän taisteli toisen maailmansodan rintamilla ja sodan jälkeen palasi tieteelliseen tutkimustyöhön. Sen lisäksi hän luennoi Petroskoin yliopistossa suomen, karjalan ja vepsän kielen äännehistoria ja muoto-oppia. Matti Hämäläinen eli pitkän ja vaiheikkaan elämään. Hän kuoli 85-vuotiaana 16 toukokuuta 1988. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta hän oli onnistelut säilyttämään lähes kaikki vepsänkieliset oppikirjat, mikä oli oikeastaan hänen vaimonsa Klaudia Andreevnan ansiota. Toinen merkittävä henkilö vepsän kielen alalla oli Nikolai Bogdanov, yksi ensimmäisiä vepsäläisiä oppineita. Hän kuului juuri siihen Marrin johtamaan kielentutkijaryhmään, joka laati vepsäläisten aakkostoa ja teki ensimmäisiä oppikirjoja. Noina vuosina hän ohjasi myös tulevien opettajien koulutusta. Vuosista 1946 aina kuolemaansa asti, vuonna 1959, Bogdanov oli töissä Petroskoissa Kielen, kirjallisuuden ja historian tutkimuslaitoksessa, ensin tieteellisenä sihteerinä ja sittemmin osaston johtajana. Vepsän kielen opetus ei kestänyt kovinkaan pitkän ja näin ollen se ei saanut vankka jalansijaa, mutta sen merkitys oli silti erittäin suuri. Vepsäläiset alkoivat ennen kaikkea herätä kansalliseen itsetuntoon. On ilahduttavaa, että vanhat ihmiset ovat tähän saakka säilyttäneet ikään kuin pyhiä aarteita ensimmäisiä äidinkielisiä oppi- ja lukukirjoja. Noina vuosina luotiin myös pohja kielen, aineellisen ja henkisen kulttuuriperinnön tutkimuksille. Juuri 1930-luvulla neuvostoliittolaiset tutkijat tekivät ensimmäiset tutkimusretkensä vepsäläisten asuma-alueille. Nykyään, kun keskustellaan vepsän kielen palauttamisesta kouluihin, on otettava varteen tuon ajan saavutukset ja virheet. On otettu jo huomioon murre-eroavuudet ja valittu kirjakielen pohjaksi keskivepsäläinen murre, niin kuin se oli 1930-luvulla, mutta ajan puutteessa oli jäänyt kehitystä vaille. Varsinaiseksi kompastuskiveksi on muodostunut nykyään kirjaimiston laadinta. On syntynyt eriäviä mielipiteitä. Esimerkiksi Soutjärven koulun opettajat kannattavat kyrillistä kirjaimistoa. He perustelevat mielipidettään sillä, että latinalainen kirjaimisto on vepsäläisille outoa, koska yleiskieli on venäjä. Valitettavasti Leningradin, samoin kuin Vologdankaan alueen vepsäläiset eivät ole toistaiseksi ilmaisseet kantaansa. Kielitieteilijät ovat kuitenkin sitä mieltä, että aakkosto täytyy laatia latinalaisen kirjaimiston pohjalle, koska se vastaa parhaiten vepsän kielen äännejärjestelmää, vaikka siinä esiintyykin eräitä palataalisia konsonantteja ja suhuäänteitä. On otettava myös huomioon, että huomattava osa kansanrunoudesta on kirjoitettu muistiin latinalaisilla kirjaimilla. Niitä on käytetty sanakirjankin laadinnassa. Jokin aika sitten käytiin samanlaista kiivasta polemiikkia karjalan kielen suhteen ja silloin päädyttiin latinalaiseen kirjaimistoon, koska karjala on läheisimpiä suomen ja eestin sukukieliä. Niin on vepsäkin. Ja se on tärkeä seikka, kun on kyseessä termistön eli oppisanaston luominen. Eihän kaikkea voida lainata venäjästä, joka muutenkin on jo liikaa vaikuttanut vepsän kieleen. Meidän on pyrittävä kielen puhtauteen, jos meinataan se yleensä säilyttää. Ja tässä mielessä latinalainen aakkosto voisi vaikuttaa hyvin myönteisesti. Nina Zaitseva |
