Tiedustelua ja hävitystöitä

Ensimmäiset jatkosodan vuorokaudet olivat jääneet menneisyyteen. Osasto Vehniäisestä oli jälleen lähdössä partio tiedustelemaan vihollisen selustaa ja suorittamaan eräitä hävitystehtäviä. Kesäkuun kolmantenakymmenentenä kutsui kapteeni Vehniäinen kersantti Ilmari Tolvasen toimistoonsa… Yhdessä kapteeni suunnitteli partion johtajan kanssa mukaan lähtevän partion kokoonpanon.…

– …Ja entä alikersantti Jussi (Juho) Honkanen, hiljainen työmyyrä, mutta reilu kaveri, ei hermostu missään tilanteessa.

- Tosiaan Jussi sopii minun partiooni kuin nyrkki silmään…

.  .  .

…Partio jäi tunnin ajaksi radan tuntumaan ja sinä aikana meni jälleen kaksi junaa, sekalastissa oleva Viipuriin ja avovaunuja Karisalmeen päin.

– Tässähän tuota näkyy olevan saippuan tarvitsijoita, Tolvanen tuumasi. – Asennetaanhan pari pakettia kiskojen alle.

Arvo Pikkanen ja Muisto Lassila menivät ensimmäisinä radalle. Tottuneesti he valitsivat panostuskohdan. Hiekka oli pehmeää ja tuossa tuokiossa viiden kilon panoksen tila syntyi suistajan aluslevyä kaivukaluna käyttäen. Parin sadan metrin päässä ahersi samassa työssä Andrei Porvali ja Jussi Honkanen. Toiset pitivät rataa ja maastoa tiukasti silmällä, ettei vihollinen pääsisi yllättämään ja sotkemaan suunnitelmia.

.  .  .

…Kämärän suunnasta tuli tietä partio, tietenkin vihollisen ja toinen tarkasti tien varressa olevaa puhelinlinjaa. Partiot olivat noin 100 metrin päässä, kun suomalaiset ne havaitsivat. Paikka oli avoin eikä tarjonnut suojaa väijyjille. Venäläiset lähestyivät, partion miesten pintaan nousi tuskan hiki ja pelko sävähdytti sisintä. Heistä tuntui varmalta, että venäläiset heidät näkevät ja taistelua ei enää voi silloin välttää.

Miehet makasivat maassa pitkin pituuttaan. Sormi liipasimella he katselivat lähestyjiä.

– Päälle ne tulevat, tuumi mielessään Jussi Honkanen.

– Kyllä niiden jo pitäisi minut nähdä, arveli Lassilan Muisto.

Posmitus oli kuuluvaa. Linjapartio ohitti vain kolmen metrin päästä Honkasen ja saman etäisyyden päästä Lassilan.

– Eikö ne honanneet minua. Voi jumaliste…

Mutta ei. Venäläiset olivat niin innoissaan jutellessaan, että suorittivat ohimarssin maassa makaavaa partiota havaitsematta.

– Jo oli moukan tuuri, Tolvanen huokasi, kun partiot loittonivat suojaisen mutkan taakse.

– Likeltä liippasi, mutteivät päivät olleet vielä täydet, mutisi Honkanen itsekseen.

.  .  .

Partio päätti toteuttaa autojahtinsa 8.7. yöllä. Se pääsi tien varteen keskellä yötä. Miehet asettuivat väijyksiin Mustaanmäkeen. Jussi Honkanen jäi Kivennavan suuntaan tien syrjään jonkinlaiseksi vinkkaripojaksi. Hänen oli määrä ilmoittaa käsimerkillä, mikä auto olisi partiolle sopivin kaapata…

.  .  .

Illalla miehet odottivat jälleen konetta. Se tuli, muttei nytkään pudottanut iloisia terveisiä. Niinpä partion oli turvauduttava paikallishankintoihin, mentävä läheiseen kylään ruokaa hakemaan. Partio marssi polkua pitkin kylään. Mäellä seisoskeli kaksi siviilipukuista venäläistä. He alkoivat tallustella kohti kylän keskellä olevaa kauppaa.

Polku johti aidatulle kylätielle. Osa partiosta oli kiertämisen kannalla, toiset taas halusivat kulkea tietä pitkin. Partio painui röyhkeästi tietä. Ilmassa tuntui sähköä. Sissien aistit olivat äärimmäisen tarkkaavaisina. Vatsanpohjassa tuntui outo kipristys. Jotain tapahtuu.

Noin sata metriä ennen kauppaa seisoi tiellä useita miehiä. Kaksi heistä lähti tulemaan kohti.

– Stoi, komensi toinen. Samassa pamahti laukaus. Toinen vihollisista oli ampunut kiväärillään. Laukaus oli yllättävä. Partio ei ehtinyt loikata suojaan.

– Minuun osui, voihkaisi Jussi Honkanen ja tuupertui maahan.

– Osuiko pahasti, kysyi aivan vieressä ollut Andrei Porvali.

Mutta Jussi Honkanen ei vastannut, vaan makasi liikkumattomana maassa. Samassa partion aseet jyskivät. Honkasen ampuja kaatui ensimmäisenä, toiset välittömästi perään. Yksi yritti pötkiä pakoon, mutta Arvo paukautti hänet lennosta. Partio irtautui välittömästi paikalta. Se pääsi metsän suojaan. Siellä miehet voivat vain todeta karun todellisuuden: Juho Honkanen oli jäänyt kaatuneena kentälle…

.  .  .

Pentti H. Tikkanen
”Kannaksen sissit”