Miehet marssivat Rukajärveltä Ontajärvelle, pitivät kylässä yleisen kokouksen ja saivat mukaansa sen verran vapaaehtoisia, mikäli kylästä löytyi aseita. Ontajärveltä he sitten menivät Kutsjärven kylään, siitä salon poikki Kirasjärvelle, josta taas Onnanjokea seuraten kohti päämääräänsä.

Kuljettuaan tämän vaikean taipaleen joukko saapui lähelle Onnanjoen siltaa. Kauan aikaa karjalaiset tarkkailivat ympäristöllä, siltaa vartioivien sotilaiden aavistamatta mitään. Yksi vartija käveli sillalla vuorollaan, toiset olivat majoitettuina kahdessa rautatievaunussa, jotka oli kiskoilta siirretty radan viereen. Kun viimein sattumalta ainoa vartiomies meni vaunuun tupakkaansa tulta hakemaan, hyökkäsivät karjalaiset sillalle, piirittivät majoitusvaunut ja vaativat siltavartiota antautumaan. Vartion koko vahvuus oli kuusitoista miestä. Ilman muuta vartio ei antautunut, vaan yritti vastarintaa. Silloin karjalaiset ampuivat vaunuja kohti kaksi yhteislaukausta, jolloin kaksi venäläistä kaatui ja yksi haavoittui. Tämän jälkeen miehistö antautui. Haavoittunut oli vartioston päällikkö.

Karjalainen lääkintäsotilas sitoi haavoittuneen komissaarin.

Nyt alkoi sillan tuhoaminen niillä vajavaisilla välineillä, joilla karjalaiset sissisotilaat olivat varustetut. Kahden puolen siltaa kiiruhtivat sissien partiot aina neljän kilometrin päähän särkemään rataa, turvatakseen pääjoukon aikaa kysyvää työtä. Heillä oli ainoastaan yksi ruuviavain. Toisen partion täytyi kankien avulla vääntää kiskot syrjään.

Mukana olleet kantopommit olivat kostuneet eivätkä räjähtäneet. Ja liian vähän niitä olisi ollutkin koko sillan särkemiseen.

Silta oli sen tähden poltettava.

Venäläiset, jotka olivat siperialaisia, auttoivat sissejä polttamisessa. Hepä vielä heti alkuun neuvoivat varastostaan kaksi tynnyriä kaasutervaa, vierittivät sen itse sillalle ja tuhrivat sillan päät tällä hyvin palavalla aineella.

Sissit hakkasivat metsästä puita ja risuja sekä kaikki lähellä olevat puhelin- ja sähkölennätinpylväät, kantoivat ne sillalle, ja niin oli pian juhlallinen tuli leimuamassa.

Hyökkäys sillalle tapahtui iltayöstä.

Mutta kiireen touhussa unohtui haavoittunut komissaari. Hän näki tilaisuuden sopivaksi ja aatteelleen uskollisena karkasi viemään sanaa lähimmälle pysäkille.

Kun silta oli palanut veden rajaan saakka ja sen lähellä olleet varasiltatarpeet suurimmaksi osaksi tuhottu, saapui pohjoisesta päin panssarijuna niin lähelle kuin se rikkirevityn radan vuoksi pääsi.

Karjalaisille tuli kiire lähtö. He olivat tehtävänsä täyttäneet eivätkä halunneet tapella lukumäärältään tuntematonta joukkoa vastaan.

Siltavartion venäläiset sotilaat pyrkivät sissien mukaan, mutta karjalaiset eivät voineet heitä ottaa. Päällikön vastaus heidän hätääntyneisiin pyyntöihinsä oli: »Emme tarvitse venäläisiä, menkää minne haluatte.»

Otettuaan aseet ja muut varusteet heiltä mukaansa sissit alkoivat palata takaisin.

Venäläiset siltavartiomiehet jäivät odottamaan kohtaloaan ilman aseita ja ilman vartioitavaa siltaa. Heidät oli myöhemmin sotaoikeus tuominnut kaikki ammuttaviksi.

Kun karjalaiset olivat päässeet vähän matkaa radasta, huomasi heidän jälkipartionsa venäläistä ratsuväkeä ratapenkereellä. Ratsuja oli ollut noin 150. Ratsumiehet olivat yrittäneet takaa-ajoa, mutta huonosti jäätyneillä soilla ja tiettömässä erämaassa he luopuivat pian turhasta yrityksestään.

Paluumatkallaan sissit yöpyivät Kutsjärven kylässä ja jatkoivat sitten seuraavana aamuna matkaansa Kalliolahden kautta Korpilahteen.

Korpilahden kylästä erkani osa joukosta Kuusiniemen kylään, ja pääjoukko lähti kulkemaan Tunkuan suuntaan.

Sillan polttaminen merkitsi sisseille huomattavaa saavutusta. Jos olisi ollut heti tilaisuus hävittää useampia Muurmannin radan siltoja, olisivat venäläiset kaiken todennäköisyyden mukaan jättäneet silloin Vienan-puolen karjalaisille, yrittämättäkään sitä puolustaa, ennenkuin olisivat ehtineet saada suurempia joukkoja keskitetyksi.

Venäläiset taas saivat nähdä sillan tuhon tähden paljon ja pitkäaikaista vaivaa sitä uudelleen rakentaessaan ja hilatessaan joukkojaan sotavälineineen tämän joen yli.

Niin pian kuin suinkin ehtivät, sissit yrittivät tuhota toisia siltoja, mutta venäläiset joukot vartioivat niitä niin suurilukuisina ja ankarasti, että sissien partioiden yritykset menivät hukkaan.

Onnanjoen sillan rakennustöitä yritettiin kyllä häiritä, mutta siitä ei ollut sanottavaa viivästystä venäläisille.

Ilmarinen
Metsäsissipäällikon muistelmat
II. Taistelut Karjalan
1931