Otteita |
 |
|
Muutamien venäläisten pogostojen lisäksi on useita kyliä, joissa asuu lappalaisia1, siksi pidän tarpeellisena kuvata heidän elintapojaan ja ominaisuuksiaan. Lappalaiset eivät rakenna taloja venäläisten tapaan samaan paikkaan, vaan hakeutuvat lähelle vesistöjä, ja talot seisovat puolentoista virstan päässä toisistaan. Puuvaja ja heinälato ovat talon korkeudella, ja alakerrassa on navetta ja hevostalli. Monet lappalaiset vievät Pietariin myytäväksi riistaa, voita, kaviaaria ja kalaa. Rajan tuntumassa asuvat käyvät kauppaa pienen matkan päässä olevissa ruotsalaisissa kaupungeissa: Ole, Torneva ja Kaliburg… Jyskyjärven kylässä on tulliasema, sen antamien tietojen mukaan viime vuonna 1784 vietiin tavaraa 6 793 ruplan 95½ kopeekan arvosta, ja tullimaksuja perittiin tariffien mukaisesti 324 ruplaa. …Ruotsin Lapista… tuotiin viime vuonna tavaraa yhteensä 6 895 ruplan 14 kopeekan arvosta, ja tullimaksuja kerättiin 188 ruplaa 25 kopeekkaa… …Maanviljelystä paikalliset asukkaat eivät piittaa paljoakaan, ja kyläläisten oman sanomansa mukaan vilja leikataan neljäntenä vuonna sen jälkeen kun pelto oli raivattu. Valittuaan tulevan kaskipellon paikan ensimmäisenä vuotena kaadetaan paikalla kasvavat puut, seuraavana vuonna poltetaan havut (oksat), kolmantena kerätään jätteet kasoihin, poltetaan ne ja kylvetään siemenet, ja sitten vasta neljäntenä vuonna korjataan sato. Samalle pellolle ei milloinkaan kylvetä toista kertaa, ja mikäli sattuu katovuosi, kaikki neljän vuoden työt menevät pieleen, ja viljasadon saamiseksi tarvitaan uudelleen saman verran aikaa uuden pellon raivaamiseen. Lappalaiset viljelevät vain ruista ja ohraa, kaikkein varakkaimmat kylvävät enintään kuusi hehtaaria maata, köyhimmät neljänneksen hehtaaria, ja monilla ei ole peltoa ollenkaan. Kun sato on hyvä, saadaan vainiolta satasen kiloa ruista, pellolta taas parisen sataa. Yleensä kynnetään vainioita, peltoja taas harvoin, eikä heillä ole varapeltoja, ja ruista ja ohraa kylvetään samalle pellolle. Hevosettomat käyttävät lapiota, joka on teroitettu kummaltakin sivulta, kaivettuaan esille lapiollisen multaa he heittävät sen syrjään ja tällä tavalla muokkaavat maata. Jo seitsemättä vuotta on satanut kaatamalla, mikä estää kaskipeltojen raivaamista, ja halla on tuhonnut kylvökset, siksi paikallisilla asukkailla on kovaa puutetta leivästä. Tullakseen toimeen he lähtevät Vienanmeren Kemiin ja muille paikoille palvelusväkeen tai kerjäävät; monet lähtevät tekemään työtä ulkomaille, ompelevat siellä turkkeja, halkovat polttopuita yms. Jyskyjärven kylään avattiin leipäkauppa, mistä talonpojat saavat hankkia ruista, jota on kaupassa myytävänä noin 525 tonnia. Köyhät lappalaiset joutuvat syömään hätäleipää, se leivotaan männyn kuoresta tai oljista. Pettuleipää syöneet ovat turvonneita ja näyttävät pyyleviltä, mutta ovat itse asiassa sairaalloisia ja heikkoja. Pettuleipää valmistetaan seuraavalla tavalla: kaarnan alla oleva pehmeä kuori kuivatetaan ulkoilmassa, paistetaan uunissa ja survotaan, lisätään jauhoja ja tehdään taikina, josta leivotaan leipää. Olkileipä: tähkänpäät ja oljet hienonnetaan, kuivatetaan, survotaan ja jauhetaan, lisätään jauhoja ja paistetaan leipää. Keväisin paistetaan lettuja ns. vekha-ruohosta. Tämä ruoho kasvaa pikkujokien ja purojen varsilla, sen juuri on sormenpaksuinen ja pituus jopa 50 senttiä. Lehti muistuttaa koivunlehteä, mutta sen päässä on männynkäpyä muistuttava käpy. Kun se muuttuu väriltään punaiseksi, se merkitsee, ettei juuri enää kelpaa syötäväksi. Se on parhaimmillaan silloin kun lehtikään ei ole vielä kasvanut. Juuria kaivetaan maasta heti sen jälkeen, kun lumi on sulanut, kuivatetaan, survotaan, hienonnetaan, lisätään pettujauhoja ja paistetaan tuosta taikinasta vihreitä karvaanmakuisia lettuja. Rokka (keitto) on paikallisten asukkaiden mieliruoka. Sitä laitetaan seuraavasti: kala keitetään vedessä ja lisätään keittoon ruisjauhoja tai, jos niitä ei ole, pettujauhoja, keitetään ja tarjotaan. Ruokaa laitetaan kuparikattiloissa, joita on yleensä kaksi, toinen pienempi ja toinen suurempi. Valmis ruoka myös tarjotaan samoissa kattiloissa. Elintarvikkeita säilytetään tuohiastioissa, tuohesta tehdään myös kauhat ja pesutelineet. Myllyjä ei tällä seudulla ole, mutta jokaisen kodin kellarissa on pieniä jauhinkiviä, joita käytetään päivittäin. Karjanhoitoa kylissä harjoitetaan vähän: on hevosia, lehmiä ja lampaita ja jonkin verran sikoja, siipikarjaa ei ole ollenkaan. Kaikkein rikkaimmilla kyläläisillä on enintään kaksi hevosta, kaksi lehmää ja viisi lammasta. Karjan rehuna käytetään haavanlehtiä, joihin sekoitetaan pilkottuja olkia. Tuota seosta haudutetaan kuumassa vedessä kuumaksi hehkutettujen kuulien avulla. Talvisin runsaan lumen aikana lappalaiset eivät ajele hevosilla vaan liikkuvat pitkiäkin matkoja puisilla suksilla. Toinen suksi on 2,8 metriä pitkä ja 14 senttiä leveä ja se tehdään aina koivusta. Toinen voi olla mitä tahansa puuta, se on kahden metrin pituinen ja yhtä leveä kuin toinen. Koivuinen suksi kiinnitetään vasempaan jalkaan. Suksen pohja höylätään sileäksi, ja suksen keskellä koko sen pituudella on uurre, joka auttaa saamaan vauhtia. Metsästäjät, jotka ajavat takaa riistaa, käyttävät metsästyssuksia. Oikean suksen pohjaan kiinnitetään hirvenkoipinahkaa, joka estää sitä luisumasta alas ylämäkeä noustessa. Suksen keskellä on jalansija, kourupäläs, ja jalka kiinnitetään sukseen vitsalla tai nahkahihnalla. Sukset muistuttavat paljon luistimia, joilla liikutaan jäällä, ero on siinä, että suksimies käyttää suksikeppiä, jonka alapäässä on rengas. Se estää hiihtäjää vajoamasta lumeen. Kirkkaana pakkaspäivänä hiihtäjä voi hiihtää 70 virstaa. Kerrotaan, että Pietari Suuri nimitti tuota kansaa linnuiksi, koska ne liitelevät puusiivillä ja syövät puunkuorta. Painavien esineiden kuljettamiseen käytetään poroja. Ne valjastetaan porovaljakkoon, jonka nimi on kereshka2; ulkomuodoltaan se on aivan ruuhen puolikkaan näköinen, pari metriä pitkä ja puoli metriä leveä ahkio. Lappalainen ohjaa valjakkoa ahkiossa istuessaan, ja aina mutkan tullen heittää ohjaimet kädestä toiseen ja vetää toisesta ohjaimesta, joka on kiinni poron nenässä olevassa renkaassa. Poron kaulassa on silmukan muodostava hihna, joka jatkuu poron jalkojen välistä ahkion päähän. Ajaja tasapainoilee käsiensä avulla, ja voi tällä tavalla ajaa päivässä kuutisenkymmentä virstaa. Poroja pidetään aina metsässä, ja tarpeen vaatiessa otetaan mukaan yksi kotona kasvatettava poro ja mennään metsään, silloin metsäporot lyöttäytyvät yhteen sen kanssa. Matkan varrella poron ravintona on jäkälä ja suokorte. Paikallisten asukkaiden vaatteet eivät eroa naapurissa asuvien venäläisten vaatteista, paitsi jalkineet ovat heillä teräväkärkiset ja ylöspäin kaartuvat, lappalaiset nimittävät niitä kengiksi. Naiset käyttävät sorokka-nimistä päähinettä, joka näyttää samanlaiselta kuin venäläinen, mutta siinä on edessä sarvia muistuttavat ulkonemat. Varakkailla naisilla on kaulassaan hopearisti, ja muilla vaskinen kahdeksansakarainen risti. Mekko on sarafaanin tapainen, leveä ja avara, ja siihen kuuluu kangasvyö. Jalassaan naiset käyttävät tallukoita muistuttavia kenkiä. Tyttöjen päässä on punainen nauha, jonka päihin on pujotettu helmiä. He eivät palmikoi hiuksiaan, vaan kulkevat tukka vapaana. Tyttöjen vaatteet ja jalkineet ovat samanlaiset kuin naimisissa olevilla naisilla. . . . Lappalaisten kieli riittää vain yksinkertaisten asioiden ilmaisemiseen, ja termien selittämiseen käytetään pitkiä selittäviä sanontoja. Sanapaino on ensimmäisellä tavulla, ja puhetapa on hillittyä. Rajan tuntumassa asuvien lappalaisten kieli on aunukselaisten tapaista muutamia nimiä lukuun ottamatta. Sanojen kieliopillisista muutoksista on mahdotonta saada selvää, koska monet sijamuodot eroavat toisistaan alkuäänteiden osalta, monet taas päätteillä, ja on lisäksi vakiintuneita sanontoja. Aika- ja persoonamuotoja ei ole erikseen, vaan samalla päätteellä voidaan ilmaista kumpaakin muuttamalla päätteitä olosuhteiden mukaisesti. Lappalaiset ovat yleensä kreikkalais-katolisia… Lappalaiset soittavat mielellään männystä tehtyä viisikielistä kielisoitinta… Voidaan sanoa, että mänty lämmittää, ravitsee ja huvittaa lappalaisia.
|