Otteita
|
|
Suurenmäen kylä on hyvin vaikuttava näky… Kaksikymmenkopeekkasella, tuolla karjalaisen suosikkirahalla, jota suurempaa tai pienempää hintaa ei hänellä ole tapana pyytää, ostin eräästä pirtistä puusta koverretun 12-kielisen suomalaisen kanteleen eli karjalaksi gantalen, joka muistuttaa guslia. Muinaisen tarun mukaan suuri Väinämöinen on soittanut sitä maailmaa muovatessaan. Tämä tavattoman kiinnostava ja omaperäinen suomalainen taru on runkona kokonaisessa Kalevalaksi kutsutussa runoelmassa. Nykyään kantele tavataan karjalaisilla harvoin ja harva osaa sitä soittaa. Kun pyysin soittamaan jotain sävelmää, karjalaiset kieltäytyivät osaamattomuuteensa viitaten. Olin jo menettämäisilläni toivoni saada kuulla kansanmusiikkia täällä paikan päällä, kun illansuussa kylällä kävellessäni näin sokean harmaahapsisen ukon lämmittelemässä auringon paisteessa. Vanha karjalainen mies ei osannut venäjän sanaakaan. Kun vanhukselle työnnettiin kantele käsiin, hän alkoi hellävaroen kosketella sen kieliä autuaallinen hymy kasvoillaan. Kanteleen ääni näytti tuovan hänen mieleensä joitakin kaukaisia muistoja. Nopeasti hän viritti soittimen, ja surunvoittoinen alkukantainen sävel helähti ilmoille. Kanteleen ääni on syvä ja pehmeä, se soinnahtaa hieman haikealta ja melankoliselta, mutta samalla myös juhlalliselta. . . . Synkissä korvissa ja pyhissä lehdoissa, joissa pakanalliset karjalaiset toimittivat ennen muinoin salaperäiset menonsa, noiden syväsointuisten sävelien tuli täyttää karjalaisen mieli sillä pyhällä vavistuksella, joka metsän taikavoiman vaikutuksesta yhä vieläkin on hänessä tallella. …Ei aikaakaan, kun lähes koko kylän väki oli kerääntynyt aidan vierustalle. Vanha karjalaismies istui siinä lähellämme kanteletta soittamassa. Karjalaisetkin olivat vain harvoin saaneet kuulla hänen soittoaan. Hänen sävelvalikoimansa ei ollut kovinkaan suuri. Kun pyysin häntä esittämään jotain vanhanaikaista, karjalaista, hän soitti sellaista, mitä ei itsekään pystynyt selvittämään. Silti hienokseltaan alkukantaisen kuuloiset ja surulliset sävelmät, joiden lomassa hän piti pitkähköjä taukoja, olivat kieltämättä kauniita. Ja sitten hän soitti barynjaa ja ripaskaa juoksuttaen näppärästi sormiaan kanteleen 12 kielellä. Näin täällä karjalaisten joukossa paljon miellyttäviä kasvoja. Miehillä oli vaaleanpunervat, pitkät, pehmeät ja vähän takkuiset hiukset, vaaleat viikset ja siniset silmät. He istuivat kuin lapset aidan päällä kuuntelemassa harvinaista soittoa ja tiirailivat uteliaina satunnaista vierasta… Ilta hämärsi jo, mutta vanha karjalainen soitti yhä soittamasta päästyäänkin paria kolmea sävelmäänsä. Punertavan auringon viimeiset säteet lankesivat karjalaisten vaaleanpunerville kasvoille, joilla viipyi hyväntahtoinen, lapsenomaisen puhdasmielinen ilme… Oli kuitenkin aika lähteä matkaan. |