Otteita
|
|
Kuten olen jo maininnut, maanviljely on karjalaisten pääelinkeino. Maata on heillä verraten paljon – he ovat entisiä valtion, eivät yksityisten tilanomistajien talonpoikia – mutta se ei ole kaikkialla viljelykseen kelpaavaa. Karjalassahan ja yleensä Aunuksenmaalla on paljon järviä ja soita, ja maaperä on paikoin niin kivikkoista, että sen muokkaus on erittäin työlästä. Suomen puolelta tuttuja kivilajiesiintymiä tapaakin täällä joka askeleella. Toisinaan ne kulkevat jokien poikki muodostaen niihin koskia… Kivi, metsä ja vesi ovatkin Karjalan rikkaus, ja laki suojaa nimenomaisesti sen metsävaroja. Joitakin vuosia sitten Aunuksen metsiä ostettiin ja kaadettiin tehostetusti. Metsäkaupat paisuivat sellaisiin mittoihin, että ne uhkasivat jättää maan kokonaan ilman metsiä, ja silloin säädettiin laki, joka kieltää talonpoikia myymästä metsiään. Koska karjalaisella ei ole oikeutta myydä metsää, eikä hän tarvitse sitä paljonkaan, niin hän ei tunne metsän arvoa ja raiskaa usein puustoa pahimmanlaatuisin riistomenetelmin. Niinpä hän kaataa puita ja polttaa ne hakkauspaikalla säästääkseen itseltään tarpeettoman puun kuljetusvaivat ja lannoittaakseen maan, jonka hän sitten kyntää ja kylvää. . . . Ansion toivossa karjalainen menee usein työläiseksi tehtaalle, hän kaivaa malmia, uittaa ja ajaa puuta sekä polttaa miilua. Tässä kaikessa hän pärjää kuitenkin aina heikommin kuin venäläiset naapurinsa, sillä hän on ennen kaikkea maanviljelijä. Koko ikänsä hän raataa pellollaan, joka ei läheskään aina palkitse hänen iänikuista vaivannäköään. |