Petri Davidovin kauhea kohtalo

”Vankeja ei pahoinpidelty. Vartijat seurustelivat toverillisesti heidän kanssaan, ja oli nimenomaan määrätty, ettei kukaan saanut heitä edes puhein loukata.” Näin ovat Venäjältä hankitut todistajat väittäneet Antti Marjoniemen polttomurhaa koskevan oikeudenkäynnin aikana kertoessaan vankien kohtelusta Kiimasjärven taistelun jälkeen. Saadakseen oikeuden vakuutetuksi Antikaista vastaan ajetun syytteen aiheettomuudesta eräs hänen todistajansa, jonka aikaisemman virka-asemansa perusteella sanottiin hyvin tuntevan vankien olot Venäjällä, selitti: ”Mitään pakotuskeinoja vankeja kohtaan ei käytetä. Se on meidän maassamme kielletty.”

Joka tapauksessa on todistettavissa, että punaiset, juuri Antikaisen kaltaiset maasta paenneet suomalaiset kommunistit ja punakaartilaiset murhasivat montakin sotavankia Vienan-Karjalan vapaustaistelujen aikana.

Vähän ennen kuin valkoisten joukko-osasto kesällä v. 1919 valtasi Polovinan eli Postan kylän, jota helsinkiläisen ylioppilaan Seveliuksen johtamat suomalaiset punakaartilaiset pitivät hallussaan, lähetettiin kylään pari tiedustelijaa. Näiden onnistuikin päästä kylään. Siellä kuitenkin toinen heistä, Säämäjärveltä kotoisin oleva nuorukainen Petri Davidov joutui punaisten käsiin. Hänen toverinsa, joka piileskeli eräässä navetassa, kuuli hetken kuluttua kylältä kovia tuskanhuutoja. Yöllä hän sitten pääsi pimeyden turvin hiipimään pois kylästä.

Kun valkoiset kesäkuun 13. pnä valloittivat kylän, riensivät sen asukkaat ensi töikseen kertomaan heille, että punaiset olivat vähän aikaisemmin surmanneet kylässä miehen, jonka lihaa he sitten keittivät ja söivät. Kylän väki näytti myös sen paikan lähellä olevassa suossa, johon miehen ruumis oli haudattu. Hauta avattiin ja siitä löydettiin Petri Davidovin silvotut jäännökset.

Ruumista tarkastettaessa havaittiin, että Petri Davidovin molemmat jalat oli katkaistu polven kohdalta ja että reisistä ja pohkeista lihakset oli leikattu pois. Ruumis oli nyljetty lantiota myöten. Koko keskiruumis oli halkaistu, niin että sisälmykset näkyivät. Davidovia oli ilmeisesti raadeltu hänen riippuessaan sidotuista jaloistaan pää alaspäin, sillä hän oli purrut huulensa puhki ja rinnassa olevasta pistohaavasta veri oli vuotanut olkapäätä kohti. Nilkoissa olivat syvät köyden jäljet.

Ruumiista otettiin kaksi valokuvaa, joita emme niiden kammottavuuden takia voi julkaista.

Kyläläisten kertomus Petri Davidovin kohtalosta sai vahvistuksen vielä kahdellakin muulla tavalla. Polovinan taistelussa valkoiset saivat vangiksi punakaartilaisen, suomalaisen kelloseppä Karppasen, joka kertoi kuulustelussa, että ”pojat söivät lahtarisoppaa”, mutta hän kielsi itse syöneensä. Sitä paitsi löydettiin erään taistelussa kaatuneen nuoren punakaartilaisen taskusta Polovinassa kesäkuussa päivätty kirje, jota hän ei vielä ollut voinut tai ennättänyt lähettää. Jäljennämme kirjeen tähän:

”Nyt yritän vähän kirjoittaa täältä korvesta kun on aikaa. Täällä rintamalla on huonot sapuskat, nälkä on aina, työt ovat suuret. Miehillä vuorokaus on miehillä tisuria, toinen on vapaa, lahtarit ahdistavat, jopa tulevat suihinkin. Viime yönä tappoivat yhden meidän miehistä. Olemme mekin tappaneet lahtareita muutamia ja vieläpä syöneetkin lahtarin lihaa, se on kyllä tavallista lihaa, mutta sitä ei teidän tarvitse kaikille puhua. Täällä on niin sakiat metsät ettei nää ennenkuin lahtari on nokan alla.

Kirjeenne olen saannut ja kiitän siitä kirjeestä. Jos voitte lähettää jonkun mukana kirjeen niin lähettäkää.

Muuta nyt en viitsi kirjoittaa kun olen niin väsynyt.

Hyvästi nyt ja voikaa hyvin.

Toivoo poikanne
H.”

Petri Davidovin murha ei ollut suinkaan ainoa. Yhtä sitovasti kuin se on todistettavissa muitakin. Se on vain kaameudessaan ainutlaatuinen.

Uusi Suomi -sanomalehti n:o 136
21. toukokuuta 1936