7.9.1941

Istuin eilen illalla kenraalin seurassa kello 20—24, siis neljä tuntia. Pöydällä oli pullo rommia. Maistoimme. Everstit saivat odottaa. Keskustelimme kenraalin menneistä vaiheista.

.  .  .

Tänä aamuna nousin kello 6 ja sanelin kirjurilotalle sen, minkä eilen illalla olin kenraalin luona kirjoittanut lyijykynällä ruskealle paperille. Siinä on ainesta Päämajan Tiedotusosaston minulta tilaamaan kirjoitukseen kenraali Talvelan vaiheista:

”Lähdin sotatielle, Jääkäripataljoonaan, Suomen Liikemiesten Kauppaopistosta tuskin yhdeksäntoista vuotta täyttäneenä nuorukaisena vuonna 1916. Vapaussodassa kohosin pataljoonan komentajaksi ja kolmen ylennyksen kautta kolmessa kuukaudessa majuriksi. Olin silloin 21-vuotias. Pataljoonani taisteli hyvin. Kukaan ei kysynyt ikääni. Vasta sodan jälkeen korkein johto totesi nuoruuteni ja kokemattomuuteni. Niinpä minulle ei annettu pataljoonaa varsinaisissa aktiivijoukoissa, vaan määrättiin rajavartiopataljoonan komentajaksi Salmiin. Tämä sijoitus ratkaisi vastaisen elämäntehtäväni. Luulin aluksi tulleeni Saharaan, mutta totesinkin joutuneeni kehittyneeseen yhdyskuntaan vilkkaiden ja ystävällisten karjalaisten keskuuteen. Itä-Karjala tuli minulle rakkaaksi. Kuulin kuvauksia rajantakaisesta Karjalasta ja sen suomalaisesta väestöstä. Erityisesti sokea Seise-ukko, jota sanottiin Salmin keisariksi, lämmitti kertomuksillaan mieleni alttiiksi Karjalan asialle.

Keväällä 1919 majuri G. von Hertzen suunnitteli retkikuntaa Aunukseen. Hän tapasi minussa innokkaan vapaaehtoisen mukaanlähtijän. Sain komentooni pataljoonan, tai oikeastaan pataljoonan rungon, noin 200 miestä. Pataljoonaa piti täydentää vapaaehtoisilla Aunuksen miehillä. Venäjä oli silloin kaaostilassa.

Tehtävänäni oli marssia Salmin Orusjärven kylästä kohti Prääžän kauppalaa ja valloittaa se. Meillä oli taisteluita Tulemajärvellä, Nuosjärvellä, Mangassa ja Prääžässä, ja kahdeksassa päivässä olimme suorittaneet tehtävämme. Marssimme vapunpäivänä Prääžästä eteenpäin kohti Petroskoita.

Vieljärvellä olin yrittänyt täydentää vajaata suomalaista pataljoonaa – alkuperäisen suunnitelman mukaan – aunukselaisilla, mutta kylän vanhimmat tuumivat, ettei kukaan hullu vapaaehtoisesti lähde tappelemaan. ”Konza käsket, myö lähemmä”, tuumivat he kuitenkin, ja niin laadin kohta ”asevelvollisuuslain”, panin toimeen kutsunnan, ja ennen Prääžän saavuttamista pataljoonani oli kuin olikin täysilukuinen.

Hertzen oli tällä välin edennyt rantatietä Aunuksenjoelle, jopa sen ylikin, ja päätynyt lopulta puolustukseen. Minun osastoni, Aunuksen pohjoinen ryhmä, niinkuin sitä kutsuttiin, jäi puolustukseen Prääžän seuduille. Se vahvistui Maskulan pataljoonalla, joka oli edennyt Suojärveltä käsin Prääžään.

Vähitellen kehittyi ryhmistä rykmentti, jolla oli patteri tykistöäkin. Pidimme hallussamme laajaa rintamaa: Kotkatjärveltä Mundjärvelle oli 200 kilometriä. Kesäkuun puolivälissä keskitin voimat hyökkäykseen Petroskoita vastaan. Pääsinkin seitsemän kilometrin päähän kaupungista. Se tapahtui kesäkuun puolivälissä.

Mutta sitten tapahtui vihollisen maihinnousu Viteleessä, eteläisten joukkojen selustaan. Minun rykmenttini oli pakko perääntyä Säämäjärvelle. Siellä taisteltiin vielä noin kuukauden päivät, mutta kun uusia voimia ei saatu, tyrehtyi tämä Aunuksen vapautusyritys vähitellen, ja vuoden 1920 alkupuolella koko Karjala oli jälleen venäläisillä.

Retken loppuvaiheessa minut nimitettiin koko retkikunnan komentajaksi sekä Aunuksen hoitokunnan jäseneksi. Tässä ominaisuudessa työskentelin puoli vuotta saadakseni aikaan uuden, voimakkaamman retkikunnan. Kirjoittelin promemorioita, muodostelin lähetystöjä, juoksin ministeriöissä ja ulkovaltojen lähetystöissä jos jossakin, mutta kaikki oli turhaa. Maassa ei ollut riittävästi innostusta Karjalan asiaan. Niinpä, kun Tarton rauha tehtiin, meillä ei ollut Itä-Karjalasta muuta kuin aktiivijoukkojen valtaamat Repola ja Porajärvi. Tarton rauhassa lienee niitä vastaan saatu Petsamo, mutta hyvä niinkin.

Kun retkikunnan miehet olivat hajonneet, siirryin armeijan sotilastehtäviin.

Itä-Karjalassa nousivat talven alkaessa itse karjalaiset taisteluun. Palava mieleni ei sallinut minun jäädä syrjästäkatsojaksi. Lähdin joulukuun alkupäivinä vapaaehtoisena rintamalle.

Olin aluksi partiotehtävissä Etelä-Aunuksessa. Sitten sain johtooni ns. Repolan pataljoonan, kaksisataa miestä, joilla valloitin kymmenessä päivässä Repolan ja Porajärven. Sen jälkeen minulle uskottiin myös Vienan-Karjalan joukot, jotka olivat joutuneet hajaannustilaan. Taistelu oli tietysti jo alun perin tuomittu toivottomaksi. Neuvostoliitto kykeni tässä vaiheessa keskittämään Itä-Karjalaan kolmekymmentätuhatta miestä kolmeatuhatta harjaantumatonta karjalaista ja vähälukuisia suomalaisia vapaaehtoisia vastaan. Juttu alkoi olla surkea. Lopputuloksena ei voinut olla muu kuin perääntyminen Suomeen. Mutta toin mieheni ehjinä takaisin.

Tämäkin Karjalan vapautumisyritys oli siis valunut hiekkaan. Karjalan sotilaallinen vapauttaminen jäi tämän jälkeen niin minun kuin muidenkin kannalta vain unelmaksi.

Kun Akateeminen Karjala-Seura perustettiin, liityin siihen. Karjalan asia, joka Vapaussodan jälkeen oli ollut miltei keskeisenä mielessäni, muuttui nyt pelkäksi harrastuksekseni. Olin kuitenkin mukana mitä moninaisimmissa riennoissa ja yritin parhaani mukaan edistää pakolaiskarjalaisten asiaa. Mutta mielessäni ei voinut kuolla nuoruuteni suuri aate: rajojemme turvaaminen, heimomme yhdistäminen, karjalaisten vapaus. Mutta enää en uskonut ihmeisiin.

Kuitenkin tapahtui ihme. Seisoin heinäkuun 10. päivänä Korpiselässä ja tiesin, että minun oli marssittava noille nuoruuteni maille. Eilen siis vallattiin Aunuksenkaupunki ja tänään lähestyvät etujoukkoni Syväriä.

Minulla on hallussani Itä-Karjalan retkikunnan alkuperäinen lippu, jonka naiset ompelivat Aunuksen taisteluiden aikana. Se on riippunut työhuoneeni seinällä kaksikymmentä vuotta. Se liehui toivottoman Itä-Karjalan talvitaistelun aikana esikuntani lippusalossa. Se on täällä mukanani, ja kohotan sen jälleen salkoon Suomen lipun rinnalle vielä kerran muistuttamaan nuorisomme uskalluksesta ja uhreista. Se on minun sotilaallisen toimintani päätepiste.”

Martti Haavio