heninen.net
heninen.netРусский | English
vuodesta 1997Ajankohtaista    Tämä päivä historiassa

Vepsäläiset: historia, kulttuuri, kansa

Kaikki kansat, niin pienet kuin suuretkin, ovat antaneet panoksensa maailmankulttuurin kehitykseen. Pienten kansojen liittymisellä sivistyskansojen yhteisöön on kuitenkin myös kielteiset puolensa: ne menettävät kansallisen identiteettinsä ja kulttuurinsa ainutlaatuisuuden. Vain lahjakkaat, ylpeät ja riippumattomat kansat pystyvät vaalimaan kulttuuriaan. Vepsäläiset kuuluvat epäilemättä tällaisten kansojen joukkoon.

Vepsäläiset ovat suomalais-ugrilaisten kansojen itämerensuomalaisen ryhmän pienehkö heimo, josta goottilainen kronikoitsija Iordan mainitsi ensi kerran 500-luvulla käyttäen siitä vasina-nimeä.

Vepsäläisten esi-isät siirtyivät 900-luvun lopulla Itämeren itärannikolta kaakkoon Ojat-, Pasha- ja Syvärijokia pitkin. Siihen aikaan heimo oli alueen mahtavimpia.

Muinais-Venäjän sotapolitiikassa vepsäläisillä oli varsin merkittävä sija. Sinä kautena muotoutui vepsäläisten ainutlaatuinen aineellinen ja henkinen kulttuuri. Venäläisissä kronikoissa vepsäläiset mainitaan vuosien 859 ja 862 tapahtumien yhteydessä, jolloin varjagit (viikingit) kutsuttiin perustamaan Venäjän valtio.

Yhdessä varjagien, tshuudien, slovenien ja merjalaisten kanssa vepsäläiset ottivat osaa ruhtinas Olegin sotaretkeen, jonka aikana kukistettiin Smolensk ja Ljubitsh ja ruhtinas pääsi Kiovan valtaistuimelle.

Vepsä mainitaan tällä nimellä kronikoissa viimeisen kerran 882, sen jälkeen heimosta käytettiin nimeä tshuudit, jolla tarkoitettiin useita suomalais-ugrilaisia kansoja. Syynä tähän oli ehkä se, että vepsä-sana muistutti häiritsevästi venäjänkielistä maaseutua tarkoittavaa ves-sanaa.

Adam Bremeniläinen, saksalainen historiankirjoittaja, Hampurin arkkihiippakunnan historian tekijä mainitsee vepsäläiset 1000-luvulla, ja Tanskan historian kirjoittaja Saxo Grammaticus vuonna 1220.

1100-luvulta lähtien vepsäläisten historia liittyy läheisesti ensin Novgorodiin ja sittemmin Venäjään, mikä vaikutti ratkaisevasti vepsäläisten kehitykseen kansana.

Vepsäläisten asuttaman alueen itäosissa vepsäläiset ovat sulautuneet slaavilaisiin, mutta Äänisen, Laatokan ja Valkeajärven välisellä alueella he ovat onnistuneet säilyttämään kielensä sekä aineellisen ja henkisen kulttuurinsa.

1400-luvun lopulla vepsäläiset alkoivat asuttaa Äänisen kaakkoisrannikkoa.

Vepsäläisten Shoksha-kylä ja Soutjärvi mainitaan ensi kerran 1453 Novgorodin arkkipiispan Feodosin historiankirjoituksissa.

Äänisen rannikkoseudun vepsäläisten elämään vaikutti 1700-luvun lopulta lähtien vuoriteollisuuden kehitys Karjalassa. Rakennettiin valtatie, joka yhdisti Petroskoin Pietariin, rakennettiin Mariinski-vesireitti, jotka mahdollistivat paikallisen väestön yhteydet maan keskustaan.

1800-luvulla miehet lähtivät vepsäläisistä kylistä töihin Eestiin, Itämerenmaihin, Suomeen. He olivat maatiloilla renkeinä, kirvesmiehinä, muurasivat uuneja ja hakkasivat kiveä. Vepsäläiset kivenhakkaajat olivat erityisen hyvässä maineessa.

Soutjärven kihlakunnan asiapapereista lukee, että paikallinen väestö harjoitti kivenhakkaamista ja kävi ansiotyössä Pietarissa, Kronstadtissa ja Ruotsin saarilla, missä miehet hakkasivat kiveä ja hioivat sitä, olivat töissä linnoituksissa, laivanvarustamoissa ja tehtaissa.

1800-luvun keskivaiheilla alettiin louhia kuuluisaa Shokshan punertavaa liuskakiveä. Brusnenskin luostarin mailla louhittiin sinistä kiveä, josta tehtiin myllyjen jauhinkivet, teroituskivet ja jalkakäytävien laatat. Brusnenskin kiviesiintymää kutsuttiin kauan kultamäeksi. Punaista kvartsiittia ja siitä tehtyjä esineitä myytiin Pietarissa varta vasten avatussa kaupassa.

Vepsän kielessä on kolme murretta: pohjoisvepsäläisten (Karjala), keski- ja etelävepsäläisten murteet (Leningradin ja Vologdan alue). Nykyisin vepsäläisiä on enää hyvin vähän, vain noin kahdeksan tuhatta. He asuvat Äänisen, Laatokan ja Valkeajärven välisellä alueella rinnakkain venäläisen väestön kanssa eikä vepsäläisillä ole keskitettyä asutusta omalla hallinnollisella alueellaan.

Pari vuosikymmentä sitten kotiseutututkija R.P.Lonin sai ajatuksen perustaa Soutjärvelle Vepsäläisten historiallis-kansatieteellisen museon. Hänen ansiotaan on, että saatiin kerätyksi ensimmäiset vepsäläisten historiaan, kulttuuriin ja arkielämään kuuluvat esineet. Museolla ei alussa ollut omaa rakennusta, ei ollut näyte-esineiden tutkimusta, ei analyysia eikä restaurointia. Mutta kerätty materiaali haluttiin esittää laajalle yleisölle, niin että perustettiin Soutjärven ensimmäinen vepsäläinen näyttely, josta tuli Karjalan museotoiminnan merkittävä tapahtuma. Se ei kuitenkaan riittänyt.

1970-luvun lopulta lähtien pohdittiin nykyaikaisen Vepsäläisen kansatieteellisen museon perustamista, ja sen aineisto oli valmis esitettäväksi kesällä 1991. Museo sijaitsee entisessä alihankkija Melkinin talossa. Se on kaksikerroksinen mansarditalo, viime vuosisadan alun puuarkkitehtuurin muistomerkki. Karjalan tutkimus- ja restaurointipajan asiantuntijat ovat entistäneet rakennuksen ulkomuodon ja taloustilat. Asuintalon sisustusta on muutettu museon vaatimuksia silmälläpitäen. Museon arkkitehtonis-taiteellinen suunnitelma on taiteilija D. F. Utshuvatkinin käsialaa.

Vepsäläinen etnografinen museo koostuu kolmesta teemaosastosta: Äänisen rannalla asuvien vepsäläisten historia, arki ja talous, Vuosisadan vaihteen talonpoikaistalon sisustus ja Taloustilat. Myöhemmin avattiin Nykyvepsäläisten kulttuuri -niminen näyttely.

Sanottakoon, että museossa on myös Petroskoin kotiseutumuseosta saatua aineistoa ja esineitä, mm. arkeologisia löytöjä.

Vepsäläisten oman kulttuurin kehtiyksen rinnalla viime vuosisadalla kehittyivät suhteet venäläisiin, mitä auttoi kansakoulujen verkoston perustaminen.

Vepsäläiset omaksuivat kristinuskon, se tapahtui joko avoimessa taistelussa pakanallisia uskomuksia vastaan tai mukautumalla niihin. Tuloksena oli, että kreikkalaiskatoliseen uskoon liittyy pakanallisia tapoja. Museossakävijöiden huomiota kiinnittää rituaaliesineistö: noidan sauva, tietäjän suolanyytti, hauen leukaluut.

Vepsäläisten kansanuskomuksissa on jälkiä muinaisesta eläinten, lintujen ja kalojen palvonnasta. Muiden kansojen tavoin he palvoivat karhua ja haukea. Metsä myös oli palvonnan kohteena: lepästä tehtiin noidan sauva, jota sitten käytettiin häissä ja hautajaisissa.

Välttyäkseen pahalta silmältä ja sairauksilta vepsäläiset eivät käyttäneet vain maagisia keinoja, vaan myös loitsuja. Museossa on näytteillä vepsänkielinen loitsukokoelma, joka kirjoitettiin muistiin 1600-luvulla kyrillisia kirjaimia käyttäen.

Vuosisadan vaihteen vepsäläisen talonpoikaistalon sisustus on mielestämme tutkittu ja entisöity oikein. Se poikkeaa kuitenkin alkuperäisestä siinä mielessä, että kaikki esineet on koottu samaan huoneeseen.

Tuvan sisätilat on jaettu kahtia. Näitä osia erottamassa ovat kaksipuolinen astiakaappi, jossa säilytetään teekalustoa ym. talousesineitä, ja venäläinen uuni. Uunista saatiin lämpöä. mutta sillä myös nukuttiin, lämmiteltiin, kuivattiin vaatteita. Uuniin liittyi erilaisia uskomuksia. Vepsäläiset uskoivat esimerkiksi, että talonhaltija asui uunin alla.

Uunista viistoon oli talon pyhänurkka. Sinne asetettiin pyhäinkuvat, ja alaosassa säilytettyyn lankoja, neuloja, nappeja, pyhävesipulloja ja suolanyyttejä. Nurkassa seisoo myös sininen pöytä.

Erilaisia taloustarvikkeita säilytettiin uunin takana. Pieniä esineitä, mm. puu- ja saviastioita pidettiin astiakaapissa.

Vepsläisen talon kalusteisiin kuuluu puinen lapsenkeinu. Asunnon naistenpuolella olivat sänky, sohva, arkku, ikkunan luona usein olivat kangaspuut. Huonetta valaisi pöydän yläpuolella riippunut öljylamppu.

Vepsäläiset olivat taikauskoisia. He uskoivat, ettei taloa saanut rakentaa polulle, se tiesi isännän kuolemaa. Taloa rakentaessaan sen nurkkien alle he panivat hopea- tai kuparirahoja.

Oli hyvä enne muuttaa uuteen taloon täysikuun aikana.

Isäntä astui ensimmäisenä uuden talon kynnyksen yli pidellessään ikonia ja leipäkannikkaa. Hänen perässään tuli emäntä kukko ja kissa sylissään. Heti kynnyksellä kukko laskettiin lattialle. Jos se rupesi kiekumaan, niin elämä uudessa talossa olisi onnellista, ellei kukko kiekunut, isäntä ei eläisi kauan.

Muuttaessaan uuteen taloon isäntäväki toi mukanaan koivuhalkoja vanhasta talosta, että uusi talo olisi lämmin.

Vepsäläiset uskovat vieläkin, että se, joka on ensimmäisenä asettunut asumaan uuteen taloon, myös kuolee ensimmäisenä. Siksi kissa päästettiin taloon ensiksi, kissa vietti siellä yön ja seuraavana päivänä saapui isäntäväki.

Museon ehkä mielenkiintoisin osa on talouspiha. Sinne pääsee toisen kerroksen kautta käytävää pitkin.

Tämän näyttelyn tärkein aihe on maanviljelys. Vepsäläiset käyttivät kolmivuoroviljelyä hyvin kauan. Laajalle oli levinnyt kaskenviljely, se on vanhin tapa vepsäläisten asuttamalla seudulla. Esitteillä on kaskiaura ym. maanmuokkausvälineitä, viljankäsittelylaitteita. Samoin karjanhoito oli vepsäläisille tärkeä elinkeino. Käytössä oli paikallisia lehmärotuja, joiden maidon lypsymäärä oli kaksi litraa päivässä.

On useita kyläpaimenen tarvikkeita: tuohitorvi, pieni suojelupyhimyksen ikoni, kuparikattila ja teepannu, tuohinen suola-astia, taikakuvioinen paimensarvi.

Tuohta vepsäläiset käyttivät muinaisajoista asti. Tuohella peitettiin kalan säilytykseen käytettävän haudan pohja, sillä katettiin talojen katot, siitä tehtiin saviastioiden suojuksia. Tuohesta tehtiin tarve-esineitä: kontteja, koreja, suola-astioita, vilja-astioita.

Talouspihalla on myös esitetty sepän paja, puun ja luun työstökaluja, kalanpyyntitarvikkeita. Suurimpia esineitä olivat kulkuneuvot: reki, heinänajossa käytetty kelkka, hevosajoneuvot, ajelureki.

Nykyisin ovat jo valitettavasti miltei kokonaan unohtuneet aito vepsäläinen rakennustaide ja talojen sisustus, kylän pohjakaavasuunnittelu, vepsäläiset kansantavat, on unohtumassa myös vepsän kieli. Vepsäläisen kansatieteellisen museon perustaminen on tavallaan pyrkimys säilyttää tuon kansan aineelinen ja henkinen kulttuuri.

Tarkoituksenamme ei ole ollut antaa täydellinen kuva vuosisadan vaihteen monimutkaisista yhteiskunnallis-taloudellisista, poliittisista ja kulttuuritapahtumista, jotka liittyivät vepsäläisten elämään. Mutta museomme näyte-esineet antavat käsityksen kansan elämäntavoista, työkaluista, vaatteista, kotitarve-esineistä ja asumuksesta. Museon perustajat (A.P.Maksimov ja tämän kirjoituksen tekijä) toivovat, että museo kehittyy vepsäläisten kansallisen identiteetin elvyttämisen keskukseksi, sitä tavoittelevat museomme rakenne ja tieteellinen konseptio.

M.J.Dankov

© 1997–2016
Lähetä viesti Antti Hänniselle