heninen.netРусский | English
vuodesta 1997Tekstihaku      Kuva-, video- ja audiohakuAjankohtaista   Tämä päivä historiassa

Juho Kusti Paasikiven pitämättä jäänyt radiopuhe Leningradin kukistumisen johdosta

Kansalaiset!

Viesti on tuonut tiedon, että Saksan mahtava sotilaallinen voima on valloittanut Pietarin. Tuo meidän rajamme vieressä oleva Venäjän entinen loistava pääkaupunki on kukistunut, ensi kerran historiansa aikana. Tämä sanoma, vaikkakin odotettu, on omiaan sykähdyttämään jokaisen suomalaisen mieltä.

Pietarin turvallisuus oli ennen talvisotaamme, Moskovan neuvotteluissa syksyllä v. 1939, Neuvostoliiton johtajien pääperuste heidän meille esittäessään vaatimuksia. Pietari – Leninin kaupunki – oli muka vaarassa, kun Suomen raja kulki vain 32 kilometrin päässä siitä.

Tapausten kulku on osottanut näiden perustelujen paikkansa pitämättömyyden.

Viron ja muiden Baltian valtioiden itsenäisyyden tuhoaminen ei ole turvannut Pietaria eikä pelastanut sitä sortumasta. Vielä vähemmän Suomen ja Neuvostoliiton rajat työntäminen Rajajoelta entiselle Pietari Suuren linjalle vei päämäärään, johon Neuvostoliiton johtajat v. 1939 sanoivat pyrkivänsä: Pietarin turvallisuuteen ja sen puolustuksen tehokkuuteen. Ei myöskään Hangon linnoitusalueen joutuminen Neuvosto-Venäjän haltuun tuottanut turvaa Pietarille ja sen ympäristölle.

Tapaukset ovat osoittaneet, että Neuvostoliiton politiikka Suomea kohtaan syksyllä v. 1939, samoin kuin koko ajan sen jälkeen, on ollut yhtä ainoata erehdystä. Meistä riippumattomien suurten maailmantapausten johdosta ovat Neuvostoliiton poliittisten erehdysten seuraukset tulleet ilmi nopeammin kuin olimme voineet odottaa. Historian Kostotar on nopeasti nostanut miekkansa ja iskenyt meidän puolestamme.

On kulunut noin kaksi ja neljännes vuosisataa siitä, kuin Pietari Suuri perusti Pietarin kaupungin ja julisti sen Venäjän valtakunnan pääkaupungiksi. Hän pyrki merelle, jota hänen jo silloin suuressa valtakunnassaan oli vähän. Hän sanoi tahtovansa avata ikkunan Eurooppaan. Lisäksi Tsaari Pietaria ei miellyttänyt Pyhä Moskova luostareineen, kapinoivine streltsi-rykmentteineen, vanhauskoisine lahkolaisineen, vanhoillisine, hänen uudistuksiaan vastustavine väestöineen. Sen vuoksi hän v. 1712 julisti Pietarin valtakunnan pääkaupungiksi Moskovan sijaan.

Mutta se toimenpide ei näytä vastanneen realisten olojen vaatimuksia. Historia kertoo, miten vaikeata ja vaivalloista ja keinotekoista oli pyrkimyksessä luoda uusi pääkaupunki valtakunnan rajan kolkkaan juuri äsken valloitettujen soiden keskelle. Ankaralla pakolla oli sekä alkuaikoina että myöhemmin sen rakentamista ja asuttamista tuettava. Kerran 18:nnella vuosisadalla muutti hovi takaisin Moskovaan ja joku vuosikymmen kaupungin perustamisen jälkeen suunniteltiin pääkaupungin siirtämistä takaisin Moskovaan. V. 1918 Neuvosto-Venäjän hallitus lopullisesti jätti Pietarin ja palasi vanhaan Moskovaan.

Pietarin väkiluku on suuresti vaihdellut: Oltuaan viime vuosisadan lopussa noin 1.300.000 ja v. 1916 – 2.400.000 oli se v. 1920 vain 722.000. Sittemmin se jälleen huomattavasti nousi. Meissä suomalaisissa Pietari herättää raskaita muistoja. Kaupungin perustaminen tapahtui Suomea vastaan suuntautuneen valloituksen yhteydessä. Kahdesti se on meille ollut onnettomuuden syynä. Kaupungin perustamiseen liittyy tärkeän alueen, Viipurin kaupungin ja läänin menettäminen ja Venäjään liittäminen. Tsaari Pietari katsoi tuon alueen tarvittavan kaupunkinsa suojaksi. ”Pietari Suuren raja” leikkasi syvälti Suomen maata ja kansaa. Historian kulku johti siihen, että Viipurin lääni palautettiin Suomelle. Mutta v. 1940 toistuivat kahden vuosisadan takaiset tapaukset. Jälleen silvottiin Suomen aluetta.

Pietarin kaupunki on tosiaan ollut meille suomalaisille pahan onnen aiheuttaja. Se on ikään kuin Venäjän valloituspyrkimyksen, tuon Venäjän historian johtava periaatteen, muistomerkki. Valloitus, ulkonainen laajentuminen, uusien alueiden valtaaminen on ollut vallitseva johtolanka Venäjän historiassa. Kolmestakymmenestä kolmesta sodasta, jotka Venäjän oli ennen ensimmäistä maailmansotaa käynyt, oli 22 hyökkäyssotaa. Kahdestasadasta vuodesta oli 128 ollut sotavuosia ja vain 72 rauhan vuosia. Venäjän valtakunnan alue on jo kauan ollut laaja ja on muodostanut kuudesosan maapallon mannermaasta. Siitä huolimatta pyrkimys yhä uusien ja uusien alueiden valtaamiseen täyttää Venäjän historian lehdet. Venäjän laajenemispolitiikka kohdistui kaikkiin ilmansuuntiin: milloin luoteeseen, Suomeen ja arvatenkin sen yli; milloin lounaiseen, Balkanille ja Dardanelleille; milloin etelään Keski-Aasiaan ja Persian lahteen, vieläpä Intiaa kohti; milloin itään Tyyntä Merta kohti.

Ainoastaan siihen ei valtakunnalla ollut tahtoa eikä voimia, missä niitä olisi kaikista kipeimmin tarvittu ja missä kiitollisimmat ja hedelmällisimmät tulokset olleet saavutettavissa: sisäisten olojen korjaamiseen, kansan elämän kohottamiseen ja siinä olevien huutavien epäkohtien parantamiseen. Kansan sisäinen ja siveellinen kehitys ei jaksanut pysyä ulkomaisen laajenemisen rinnalla. Sekä valtiollisella että yhteiskunnallisella ja sivistyksellisellä kuin myös taloudellisella alalla kehitys kulki pahasti jäljessä. Ei riittänyt voimia sisäisen elämän rakentamiseen ja rikastuttamiseen. Suuret tehtävät jäivät ratkaisematta, kansan ja valtakunnan elämää jäytävät perusviat korjaamatta. Valtakunta ajautui umpikujaan ja onnettomuuteen.

Venäjän maa on äärettömän rikas. Miltei kaikkea, mitä ihminen tarvitsee, voitaisiin valtakunnan alueelta yltäkyllin saada. Ei voi välttää kysymystä: Mikä polttava pakko on ajanut pyrkimään yhä uusien maiden valloittamiseen, kun alaa, rikkauksia ja tilaisuutta työhön on enemmän kuin riittävästi valtakunnan äärettömillä alueilla omien rajojen sisällä?

Neuvostoliitto on ulkopolitiikassaan seurannut tsaarien Venäjän jälkiä. Mutta voimat eivät näy bolshevistisella Venäjällä riittävän. Neuvosto-Venäjä on luonut valtavan armeijan ja laajan sotilaallisen koneiston, joka on vaatinut suhteettoman suuren osan kansan työstä ja maan varoista, mitkä kipeästi olisi tarvittu kansan alhaisen elintason kohottamiseen. Tämä armeija ja sotakoneisto oli riittävä Bessarabian ja Baltian valtioiden valtaamiseen ja se oli riittävä hyökkäyssotaan pientä Suomea vastaan. Nyt on Neuvostoliitto ensi kertaa joutunut suurvallan kanssa taisteluun. Ja siinä sen voimat, suuresta lukumäärästään ja hyvistä varustuksistaan huolimatta, eivät ole koetta kestäneet. Valtakunta ei ole kyennyt suurta aluettaan ja pitkiä rajojaan puolustamaan. Lukumäärä ja varusteet, vieläpä mieskohtainen urhoollisuus, ovat olleet huomattavat. Mutta Neuvostoliiton sotilaat ovat kohdanneet parempia sotilaita ja varustuksia. Ja ennen kaikkea: Neuvostoliitolla on vastassaan korkeampi henkinen kyky ja voima. Se on syynä taistelujen menettämiseen.

Elämme niin valtavien ja monisäikeisten tapausten keskellä, että on mahdotonta sanoa, millainen historian kulku lähiaikoina on oleva. Voimme vain asettaa kysymyksiä ja tehdä huomioita. On pantu merkille, että useat venäläiset runoilijat ovat osottaneet kiihkeää vastenmielisyyttä valtakunnan entistä pääkaupunkia Pietaria ja koko sen olemusta kohtaan. Eräs runoilija kirjoitti siitä: ”Vain kiviä jäätyneistä erämaista ja tietoisuus kirotusta virheestä.”

Venäjä on kuulunut sekä Eurooppaan että Aasiaan. Sen alueesta on verrattomasti suurempi osa Aasiaa kuin Eurooppaa. Aasiassa se on voinut esiintyä antavana sivistystekijänä. Eurooppaan nähden sen osa on ollut pääasiallisesti vastaanottava. Useasti on huomautettu, että Venäjän kansan luonteessa on jotakin varsinaiselle eurooppalaiselle olennaisesti vierasta, sen mentaliteettia on länsimaisesti ajattelevan vaikea ymmärtää. Kuuluisa venäläinen kirjailija Dostojevski, joka ehkä kaikista syvimmin tunsi, mitä venäläisen ihmisen sielussa liikkuu, sanoi: ”On vaikeata kääntyä pois ikkunasta Eurooppaan, jonka Tsaari Pietari on meille avannut. Se on nyt kerta kaikkiaan tullut meidän onnettomuudeksemme. Mutta Aasia – niin, se voi kuitenkin olla meidän pelastuksemme.” Onko nykyisten historiallisten tapahtumien tuloksena Venäjän valtakunnan painopiste siirtyvä entistä enemmän itään ja etelään kauemmaksi varsinaisesta Euroopasta? Tuleva aika on antava siihen vastauksen.

Venäjän valtakunnan ja kansan tulevaisuus on nykyään hämärän peitossa. Suomen kansan toivo ja pyrkimys on se yksi ja ainoa, mikä meidän taholta on viime aikana useasti esiintuotu: saada vihdoinkin rauhassa ja turvallisuuden tunnossa elää ja tehdä työtämme täällä karussa Pohjolassa. Että rikkaan Venäjän maan ihmiset eivät kykene meidän kovaa työtä vaativaa maatamme asumaan ja viljelemään, siitä on viime aikana nähty riittävästi todistuksia. Vain me suomalaiset pystymme tätä Euroopan osaa rakentamaan ja inhimillistä sivistystä täällä luomaan ja kehittämään. Me tahdomme myös tätä maata ase kädessä puolustaa.

1941

© 1997–2021