Siinä hän seisoi, keskellä koulun loskaista pihaa. Päässään harmaa, hiukan liian iso lippalakki, yllään vaalea pusero ja tummat pussihousut – jaloissa kumiteräsaappaat.

Totta se oli. Se oli Nokkosen Jussi. Kaksi poikaa – veljeni ja minä – ryntäsi koulun kivisiltä portailta kohti Jussia, joka sieppasi meidät molemmat lujaan ja lämpimään rutistukseen.

– …voi Jussi, Jussi… Kyyneleet valuivat meiltä kolmelta valtoiminaan. Voiko tämä olla totta. Nokkosen Jussi ihan ilmielävänä. Viimein irrottauduimme ja katsoimme Jussia pitkään, alkujärkytyksen jälkeen ilonkyynelten sumentamin silmin. Kohta puhkesi kuitenkin molemminpuolinen kysymysten ryöppy niin vilkkaana kuin vain kannakselaismurteella on mahdollista.

Etsintää hakuammuntana

Ilmeni, että Jussi oli puolustusvoimien palveluksessa, oppilaana jollakin kurssilla Lahdessa – vaikka ei ollutkaan asepuvussa – ja että hän oli tullut varta vasten meitä katsomaan. Koska Jussilla oli paluujunan lähtöön aikaa nelisen tuntia, hänellä olisi mahdollisuus käydä tapaamassa myös vanhempiamme kotona Takakasarmilla. – Elettiin kevättalvea ja vuotta 1941.

Jussi oli saanut vasta muutama viikko sitten kuulla, että Vähäsarjat olivat Talvisodan jälkeen asuneet Mikkelin kasarmialueella ja muuttaneet sieltä Riihimäelle. Saatuaan vajaan vuorokauden loman Jussi oli astunut Lahdessa junaan ja lähtenyt meitä Riihimäeltä etsimään – tarkkaa osoitetta tietämättä.

Etsinnän alkajaisiksi Jussi oli Riihimäen asemalla selvittänyt lähimpien kansakoulujen sijainnin. Tiedon saatuaan Jussi oli suunnannut askeleensa Eteläiselle koululle, jossa oli tapaamaltaan opettajalta kysynyt, ovatko Vähäsarjan Antti ja Pentti koulun oppilaita. Kielteisen vastauksen saatuaan Jussi oli keksinyt kysyä kasarmialuetta lähinnä olevan koulun nimeä ja sijaintia. Se oli Pohjoinen kansakoulu, jonne Jussi oli seuraavaksi suunnannut kulkunsa – opettajan ohjeiden mukaisesti.

Perillä tapaamaltaan koulun johtajaopettajalta Jussi oli saanut tietää etsimiensä poikien olevan koulun oppilaita ja istuvan juuri tunnilla. Avulias opettaja oli luvannut hakea pojat välittömästi paikalle. Johtajaopettajan tiukanmakuinen käsky – tulla heti, kesken tunnin ulos – ihmetytti tietysti Anttia ja minua. Jussin odottamaton ja yllättävä kohtaaminen koulun pihamaalla järkytti; se oli tapahtumana jostain syystä niin voimakkaasti tunteisiin vetoava ja herkistävä, että vain harvoin olen elämäni aikana sellaista kokenut.

Jussin vierailu

Opettaja antoi veljelleni ja minulle jäljellä olevan koulutunnin vapaaksi. Kahden kilometrin kotimatkalla Jussi ei suunvuoroa juuri saanut, kun kerroimme hänelle kilvan kaikesta siitä, mitä meillä ja muilla kasarmin pojilla oli tekeillä. Kotiin tultuamme totesimme, että isä oli maastossa mutta äiti kotona. Jussin kohtaaminen hellytti myös äidin kyyneliin ja harvinaiseen poikkeukseen hillityistä tavoistaan – lämpimään rutistukseen.

Tuon harmaan ja sumuisen iltapäivän aikana tuntui meistä siltä, kuin pitkään poissa ollut perheenjäsen olisi tullut kotiin. Yksinäisen, perheettömän Jussin lämpimästä hymystä ja olemuksesta päättelimme, että ehkä hänkin tunsi pitkästä aikaa olevansa omiensa – kotoistensa parissa.

Vilkas, katkeamaton puheensorina täytti huoneen; kuulumisia vaihdettiin, kyseltiin kilvan. Kerrottiin, mitä meidän perheelle ja toisaalta, mitä Jussille oli Talvisodan syttymisen ja Terijoelta lähdön jälkeen tapahtunut. Sen hetken asioistaan, muun muassa Lahdessa olostaan ja käymästään kurssista, Jussi kertoi vältellen. Myöhemmin totesimme, että eihän Jussi ollut kertonut niistä juuri mitään. Kuitenkin tulivat selviksi Talvisodan tapahtumat ja Jussin vaiheet Kannaksen rintamalla.

Aivan liian nopeasti kuluivat iltapäivän tunnit. Kuin hetkessä Jussin vierailu oli ohi. Tuli junallelähdön aika. Monet tärkeät kysymykset jäivät tekemättä ja monet vastaukset saamatta. Aikaa oli enää vain haikeisiin jäähyväisiin ja pikaisen tapaamisen toivotuksiin. Sitten ovi sulkeutui Jussin poistuessa.

Seisoimme eteisessä hämmentyneinä; näinkö lyhyeksi vain jäi Jussin vierailu.

Surullinen saatto

– Mutta ei, eihän Jussi voi noin vain lähteä. Veljeni ja minä juoksimme Jussin perään, tavoitimme ja saattelimme hänet tiukasti kädestä pitäen asemalle. Paljon ei puhuttu – tuntui niin vaikealta. Asemalla Jussi otti meidät vielä kerran lujaan rutistukseensa, nousi liikkuvaan junaan ja oli poissa. Kaksi noin kymmenvuotiasta poikaa seisoi asemalaiturilla vielä pitkään – järkyttyneinä, kyyneleitä nieleskellen. Onnelliset Terijoen ajat yllättäen, elävästi mieleentuonut varhaislapsuuden läheinen ystävä oli tullut, viipynyt hetken ja lähtenyt – lopullisesti.

Onnellisia aikoja

Terijoen kotimme piha-aidan takana oli Nokkosen talo, jota emännöi ja samalla isännöi vanhaemäntä, "Nokkosen mummo", yhdessä kahden naimattoman tyttärensä kanssa. Apunaan heillä oli Jussi, noin kolmikymmenvuotias Inkerin pakolainen. Tämä Juho Honkanen, puheissa "Nokkosen Jussi", oli harvinaisen ahkera ja tunnollinen työntekijä, avulias ja ystävällinen, sympaattinen ja ympäristön arvostama. Lapset suorastaan jumaloivat häntä.

Paras leikkitoverini Sirkka ja minä olimme päivittäin jatkuvasti "Jussin lahkeessa kiinni" mutta hämmästyttävän kärsivällisesti hän meihin suhtautui; opetti kuinka eläimiä ruokitaan, kuinka ojaa kaivetaan ja kuinka maalaistalon päivittäisiä askareita suoritetaan. Ja mikä hauskinta; hevosen valjastettuaan Jussi antoi usein ohjakset Sirkalle tai minulle. Myllyyn lähtiessäänkin Jussi otti meidät mukaansa nostaen vilkkaanpuoleiset pienet touhottajat kuorman päällimmäisiksi – kärryihin tai rekeen.

Jussi oli joskus lapsenpiikanakin vanhemmilla ollessa iltamenoja. Jussi hoiti meitä kuin isä lapsiaan, puolusti meitä tarvittaessa ja oli aina lähellä. Jussille kerrottiin pikku huolet ja murheet, joihin hän suhtautui vakavasti ja meitä lapsia ymmärtäen. – Tiivistetysti sanoen, Jussi oli äidin ja isän ohella varhaislapsuuteni positiivisin, vaikuttavin ja tärkein aikuinen.

Suruviesti ja hämmennys

Talvisodan edellä Jussi astui palvelukseen kuten muutkin Suomen miehet ja katosi näköpiiristä puoleksitoista vuodeksi mutta ilmestyi jälleen eteemme yllättäen Pohjoisen kansakoulun pihalla, tuona kuvaamanani harmaana kevättalven päivänä 1941.

Saimme tiedon Jussin kaatumisesta puoli vuotta hänen Riihimäellä käyntinsä jälkeen eli Jatkosodan ensimmäisenä syksynä; se oli tapahtunut heinäkuun puolenvälin tienoilla Kannaksella – myöhemmin saamamme tiedon mukaan Kivennavan Rantakylässä. Suruviestiin liittyi selitystä vaille jäänyt tieto, että omat olivat jättäneet. Tämä askarrutti veljeäni ja minua vielä pitkään, sillä olihan meille kerrottu, että "omia ei jätetä". Vähitellen asia kuitenkin jäi ajatuksissa Jatkosodan muiden traagisten tapahtumien varjoon. Myöhemmin Jussin kohtalo palautui mieleen vain sattumanvaraisesti mutta viimein täysin yllättäen, hätkähdyttävänä kuvauksena erään teoksen sivuilta.

Jussin viimeiset hetket

Sain muutama vuosi sitten käsiini Pentti H. Tikkasen kirjoittaman kirjan, "Kannaksen sissit", joka kuvasi jatkosodanaikaista kaukopartiotoimintaa Kannaksella. Tosiasioihin pohjautuvassa teoksessa päähenkilöinä olivat Osasto Vehniäisen (Ulk.1/V/PM, myöhempi nimi 1/ErP 4) kaukopartiomiehet kuvattuina vihollisen selustassa paremminkin ryhmänä kuin yksilöinä. Olin päässyt tiiviin lukurupeaman aikana sivun 130 loppuun ja edelleen sivulle 131, joilta luin:

Monet kysymykset saavat vastauksen

Tuo kirjan katkelma havahdutti ja järkytti. Tuollainen oli siis ollut Jussin loppu. Kirjaan tarttuessani minulla ei ollut mitään tietoa sen sisällöstä eikä sen pohjautumisesta tositapahtumiin, puhumattakaan siitä, että se sisältäisi kuvauksen lapsuusaikaani kuuluneen tärkeän ja rakkaan ihmisen kuolemasta.

Kuulopuheena kulkeutunut ja mieltä askarruttanut tieto, että "omat olivat Jussin jättäneet" sai kirjassa selityksensä, samoin muutamat Jussin kevättalvella 1941 meille suorittaman pikavierailun aikana vastausta vaille jääneet, hänelle osoitetut kysymykset. Jussin välttelevät vastaukset tekemisiinsä koskeviin kysymyksiin tulivat ymmärrettäviksi; kaukopartiotehtäviin koulutettava ei voinut kaikissa asioissa olla kovinkaan puhelias.

Epilogi

Moni onnellinen, surullinen ja jopa järkyttäväkin muistikuva yli viiden vuosikymmenen takaa kulki silmieni ohi jättäen haikeuden ja apeuden tunteen. Tunsin samalla myös syvää kiitollisuutta siitä, että minulla oli elämäni alkutaipaleella ollut Jussin kaltainen ystävä. Läheisenä ihmisenä hän oli ollut tärkeä ja korvaamaton osanen siinä moninaisten tapahtumien ketjussa, josta muodostui turvallinen, valoisa ja onnellinen varhaislapsuuteni.

Tuo muistissani vielä selkeänä oleva elämänvaihe ei kestänyt kuitenkaan kauan, sillä se hiipui naapurivaltion aiheuttamaan – rajaseudun lastenkin aistimaan – jännitykseen ja uhkaan syksyllä 1939. Ja lopullisesti se päättyi Kronstadtin linnakkeiden ja laivaston Terijoen keskustaan suuntautuneessa tykistökeskityksessä varhain aamulla 30. päivänä marraskuuta vuonna 1939.

Pentti Vähäsarja
Hakku -lehti, n:o 1 1996

PS

Pian tuon edellä olevan tekstini julkaisemisen jälkeen totesin, että Jussin kuolema on mainittu Lassi Saressalon kirjassa ”Päämajan kaukopartiot Jatkosodassa”, ja kuvattu Mauri Ahtosalon (Kärpäsen) kirjassa ”Sissinä Karjalan Kannaksella”. Juhani Sipilän romaanimuotoisessa kirjassa ”Kaukopartio Vertti” on kuvattu ko. partiomatkalla mukana olleen Muisto Lassilan näkemys tapahtumasta. Toinenkin kaukopartiomies, Antti Porvali on antanut oman kuvauksensa tästä kohtalokkaasta, kolmen partiomiehen hengen vaatineesta retkestä, joka on osana ehkä lähiaikoina ilmestyvässä kirjassa. Jussin kuolemaan johtaneesta tapahtumasta kunkin edellä mainitun – kuten myös Pentti H. Tikkasen – antamat kuvaukset ovat pääpiirteissään yhdenmukaisia, mutta tapahtuman yksityiskohtien kuvaukset poikkeavat toisistaan.

Pentti Vähäsarja
5. kesäkuuta 2009