JussiAlikersantti Juho Honkanen, 31, oli Inkerinmaan Valkeasaaressa vuonna 1909 syntynyt orpopoika. Hän oli paennut Suomeen pian Venäjän vallankumouksen jälkeen uimalla Rajajoen yli. Terijoella Honkanen päätyi rengiksi kahden naimattoman sisaruksen pitämälle tilalle. Juhon synnyinseutu jäi rajan taakse – ei tosin kovin kauas, sillä vain Rajajoki erotti Terijoen ja Valkeasaaren toisistaan. Juho liittyi Terijoen suojeluskuntaan jo 17-vuotiaana vuonna 1926. Hän sai Suomen kansalaisuuden neljä vuotta myöhemmin ja suoritti varusmiespalveluksen sekä aliupseerikoulun Viipurissa vuosina 1933-1934. Nokkosen talo sijaitsi lähellä Jääkäripataljoona 1:n kasarmeja, ja »Nokkosen Jussista» kehittyi tärkeä hahmo kasarmialueen lapsille. Terijoella lapsuutensa asunut Pentti Vähäsarja kuvailee*: Jussi oli ahkera ja tunnollinen työntekijä: avulias ja ystävällinen, sympaattinen ja ympäristön arvostama. Me lapset suorastaan jumaloimme häntä. Hän hoiti meitä kuin isä lapsiaan – puolusti tarvittaessa ja oli aina lähellä. Jussille kerrottiin pikku huolet ja murheet, joihin hän suhtautui vakavasti ja lapsia ymmärtäen. Tiivistetysti sanoen Jussi oli vanhempien ohella lapsuuteni positiivisin, vaikuttavin ja tärkein aikuinen. Talvisotansa Honkanen taisteli 2. Rajakomppaniassa. Hän haavoittui helmikuun puolivälissä Kuolemajärven Muurilassa kranaatinsirpaleista vasempaan reiteen. Honkasen tiedetään saaneen vakoilukoulutusta Lahden Ahtialassa helmikuussa 1941, mutta luultavasti hän oli toiminut Yleisesikunnan tiedustelutehtävissä jo ennen talvisotaa. Terijoen kasarmin lapsista tuli perheettömälle Juholle niin tärkeitä, että hän kävi tapaamassa heitä välirauhan aikanakin. Terijoelta Riihimäelle evakkoon joutuneet Vähäsarjan veljekset hämmästyivät kevättalvella 1941, kun johtajaopettaja ilmestyi luokan ovelle. Pojat käskettiin ulos, missä heitä odotti yllättävä vieras. Pentti Vähäsarja kuvaa Honkasen lähtöä jatkosotaan: Siinä hän seisoi, keskellä koulun loskaista pihaa. Päässään harmaa, hiukan liian iso lippalakki, yllään vaalea pusero ja tummat pussihousut, jaloissa kumiteräsaappaat. Kaksi poikaa ryntäsi koulun kivisiltä portailta kohti Jussia, joka sieppasi meidät molemmat lujaan ja lämpimään rutistukseen. Ilmeni, että Jussi oli puolustusvoimien palveluksessa, oppilaana jollakin kurssilla Lahdessa, ja että hän oli tullut varta vasten meitä katsomaan. Jussilla oli junan lähtöön aikaa nelisen tuntia, ja hän ehtisi käydä tapaamassa myös vanhempiamme kotona Takakasarmilla. Sen hetken asioistaan, muun muassa Lahdessa olostaan ja käymästään kurssista, Jussi kertoi vältellen. Myöhemmin totesimme, että eihän Jussi ollut kertonut niistä juuri mitään. Kuitenkin tulivat selviksi Talvisodan tapahtumat ja Jussin vaiheet Kannaksen rintamalla. Aivan liian nopeasti kuluivat iltapäivän tunnit. Kuin hetkessä Jussin vierailu oli ohi, ja tuli junalle lähdön aika. Monet tärkeät kysymykset jäivät tekemättä ja monet vastaukset saamatta. Aikaa oli enää vain haikeisiin jäähyväisiin ja pikaisen tapaamisen toivotuksiin. Sitten ovi sulkeutui Jussin poistuessa. – Eihän Jussi voi noin vain lähteä… Veljeni ja minä juoksimme Jussin perään, tavoitimme ja saattelimme hänet tiukasti kädestä pitäen asemalle. Paljon ei puhuttu – tuntui niin vaikealta. Asemalla Jussi otti meidät vielä kerran lujaan rutistukseensa, nousi liikkuvaan junaan ja oli poissa. Mikko Porvali * Lainaukset Vähäsarja, Pentti: haastattelut sekä Hakku 1/1996.
|