Otteita
|
|
…Seisoessani Lotinanpellossa korkealla rannalla ihailin leveää ja nopeavirtaista Syväriä ja tähyilin matalalle Suomen puoleiselle rannalle. Se on kasvanut täyteen metsää, joka ulottuu etäisyyteen ja näköpiirin rajalla katoaa iltaruskoisten pilvien sekaan. Tuolla havumetsä seurailee rantaa, ja taempana näkyy vaaleamman vihreää lehtimetsää. Sen takaa häämöttää jo palanutta puustoa, jota keskeltä halkoo kohti Aleksanteri Syväriläisen luostaria, Aunusta, Suomea ja Petroskoita vievä tie. Syvärin rantaseutu, sen kaupallisteollinen yleisilme ja Pietarin läheisyyden painamaa ulkonaisen pintasivistyksen leimaa kantava väestö eivät minua varsinaisesti kiinnostaneet. Niinpä siirryin lossilla joen yli ja jatkoin matkaa syvälle sisämaahan, missä toivoin löytäväni alkuperäiset tavat ja ihmisten luontaisen yksinkertaisuuden. Suunnistin nimenomaan Suomen rajalle, koska tämä osa seutua on karjalaisten tiheään asuttamaa ja halusin tutustua heihin lähemmin. Tosiaankin, kun on matkannut siinä suunnassa 25-30 virstaa, tulee jo vastaan kyliä, joissa harva talonpoika puhuu venäjää. Ja mitä pitemmälle kulkee, sitä syrjäisemmältä ja alkukantaisemmalta seutu näyttää. . . . Edelleen matka kävi karjalaiskylien kautta Aunusta kohti. Pysähdyttyäni yhteen kylään haukkaamaan välipalaa jouduin karjalaa taitamattomana vaikeuksiin. Asukkaat eivät puhuneetkaan venäjää, ja ellei tulkkinamme toiminut kyytimies olisi tullut apuun, minun olisi ollut pakko karjalaisten seurassa ilmaista itseäni samalla tavalla kuin australialaisten tai afrikkalaisten seurassa, toisin sanoen elein ja ilmein. |