Otteita
|
|
Venäjän karjalaiset ovat ortodokseja ja Suomen karjalaiset luterilaisia. Edelliset lukeutuvat ortodokseihin vain nimellisesti, koska valtaenemmistö heistä tunnustaa ”vanhaa uskoa”. Se on säilynyt täällä vanhoilta ajoilta, jolloin patriarkka Nikonin uudistuksia pakoon lähteneet venäläiset toivat sen mukanaan muuttaessaan tänne 1600-luvulla. Omaksuttuaan kristinuskon, jota hän ei ole kunnolla ymmärtänyt, karjalainen pitää yhä vielä kiinni monenlaisesta pakanuuden aikaisesta taikauskosta. Hän uskoo metsän-, veden- ja kodinhaltijaan sekä pahaan henkeen. Hän uskoo noituuteen ja loitsuihin, ja hänen vaiteliaisuutensa ja umpimielisyytensä lienevätkin selitettävissä haluttomuudella vihastuttaa varomattomalla sanalla jotakin pahaa henkeä. Mutta hänen on sittenkin pakko puhua, ja siltä varalta karjalaisella on valmiina koko joukko lauseparsia ja loitsuja, joilla hän pyrkii lepyttelemään ja hyvittelemään äkämystyneeksi mieltämäänsä pahuuden henkeä… Palaan vielä karjalaisten taikauskoon tuonnempana. Merkkejä siitä tapaa hautausmailla, metsissä, järvillä, oikeastaan kaikkialla. Mutta täytyy sanoa, että niin uskonnollinen kuin karjalainen onkin – jopa taikauskoisuuteen asti –, harvoin hän osaa mitään rukousta. Hänen koko rukouksensa supistuu sanoihin: ”Gospodi pomilui!” Hän sisällyttää niihin kaiken, mitä hän pyytää Jumalalta, mitä hän toivoo. Lähes joka kylässä on, ellei kirkko, niin ainakin tsasouna, ja ristejä on aseteltu joka puolelle: risteyksiin, tienvierille, järven- tai joenrannalle, mistä alukset lähtevät liikkeelle, synkkään korpeen ja jopa pellolle. Kaikkialla karjalainen koettaa joko lepyttää pahoja henkiä tai lannistaa ne, säikäyttää tiehensä ristinmerkillä. |