.  .  .

Petroskoin valtaus, suuri päämäärä, johon puhe alinomaa monenmoisin kuvitteluin kiertyi, oli osoittautunut vaikeaksi saavuttaa. Oli hyökätty ja saatu kääntyä takaisin verisin päin; Suolusmäki, kaupungin varmin lukko, oli liian vahvasti varustettu, ja joka kohdassakin oli vihollisella ylivoima. Viikkoja kului, emme päässeet etenemään.

Sitten tuli huhu. Se hiipi joukkoomme jostakin, jotenkin, salaa, hienona. Se nosti päätään kuiskuttelevien parvien keskeltä. Päällystö koetti tappaa sen. Mutta se ei vaiennut. Se kasvoi päivästä päivään, se sai monta päätä, siitä tuli hirviö, kummitus, jonka läsnäolon jokainen tunsi, jota jokainen vapisi. Se oli huhu eteläisen rintaman murtumisesta. Se oli myöskin huhu siitä, että vihollinen oli etelästä käsin nopeasti etenemässä selkämme taakse, katkaistakseen meiltä tien Suomeen.

Niinä päivinä meidän komppaniamme tai osa siitä piti kenttävartiota erään pienen joen varrella, jonka nimeä en enää muista. Palvelus oli raskasta, varustukset kaksinkertaiset, ruokaa tuskin nimeksikään; sateli ja havumajamme olivat hataria. Surkeita päiviä.

Olin ollut vahtivuorolla pari tuntia, kuunnellut tykin jyskettä, ammusten ujellusta ja vonguntaa, puiden ryskettä ja laskenut blindgängereitä. Tykkituli oli peloittavaa; jokainen granaatti tuntui tulevan suoraan kuuntelijaa kohti… Silloin meni Bruuno vartiopaikkani ohi jonkun toisen pojan seurassa. "Minne?" – "Patrulliin." – "Ryssät ovat tänään äkäisellä päällä." – "Taitavat pian hyökätä. Terve!" – "Terve!" Ja hän meni pitkin joen vartta pohjoiseen, kohdatakseen sieltä Viitanasta tulevan patrullin. Taas ujelsivat ilmassa granaatit, meihin ja päittemme yli Viitanan kylään tähdätyt. Pohjoisesta kuului myös kiväärinpauketta. Se oli outoa. Bruuno… Bruuno… onko Bruuno? Pitkän, pitkän ajan kuluttua palasi Bruunon patrullitoveri juosten. Huusi ohimennen minulle: "Ryssät ovat tulleet yli! Olivat ketjussa niityn ympärillä. Päästivät meidät niitylle, sitten alkoivat ampua. Bruuno jäi…"

.  .  .

Uuno Kailas