heninen.netРусский | English
vuodesta 1997Ajankohtaista    Tämä päivä historiassa

Todellisuus on usein tarua ihmeellisempi

Lyseolainen Viljo Armas Heinonen, jonka luultiin kaatuneen Aunuksessa, kirjoittaa kotiinsa Bayrethin vankileiristä Baijerista.

Aunuksen taistelussa toukokuulla 1919 kaatui useita Turun poikia, jotka vapaaehtoisina olivat menneet taistelemaan Aunuksen vapauden puolesta. Näiden joukossa oli mainittu m.m. 17-vuotias lyseolainen Viljo Armas Heinonen. Hänen ruumistaan ei kuitenkaan löydetty, eikä hänestä sittemmin mitään ole kuultu ennen kuin maanantaiaamuna häneltä saapui kotiinsa kirje Bayrethin vankileiristä Baijerista, Saksasta.

Yöllä toukokuun 27 p:vää vasten 1919, oli hänet 40-miehisen tiedustelijajoukon mukana lähetetty ottamaan selkoa vihollisen asemista Tuuloksenjoen tuolla puolen. Tämä tiedustelijajoukko joutui vihollisten kuulasateeseen päästyään noin 100 metriä lähelle heidän linjojaan. Tiedustelijat pakenivat rämekorpien läpi, mutta siellä joutuikin Viljo Heinonen, kuten hän nyt kirjeessään ilmoittaa, bolshevikien vangiksi.

Vanki vietiin Pietariin suomalaisten kommunistien tutkittavaksi ja pantiin sitten 2 kuukaudeksi vankeuteen. Sieltä hänet, kuten niin monta muutakin vankia, siirrettiin pakolla punaisten armeijan ”valvonnan alaiseksi.” Elokuun 10 p:nä 1919 tämä armeijaosasto siirrettiin Arkangeliin, jossa joukkoa pidettiin 9 kk., minkä jälkeen se siirrettiin Puolan rintamalle. Siellä oli joukko 4 kk., kunnes viime elokuun 25 p:nä sen oli pakko paeta yli rajan Saksaan, jonne punaisen Neuvosto-Venäjän koko 4:s armeija, 58,000 miestä, pakeni.

Saksassa miehet sijoitettiin moniin vankileireihin, suomalaiset, yhteensä noin 30, Bayrethiin.

Näiden suomalaisten joukossa ilmoittaa Viljo Heinonen olevan neljä pakko-ottolaista, jotka, joukossa Heinonenkin, syyskuun 15 p:nä ovat vankileirin komentajalle kirjoittaneet vapauttamisanomuksen ilmoituksineen, mitenkä heidät oli punaisten joukkoon viety, pyytäen, että heidät Suomen alamaisina ja ei-punaisina vapautettaisiin. Tämä anomus on lähetetty Suomen konsulille Berliiniin ja odottavat suomalaiset, että heidät, kuten jo samalla tavalla punaisten armeijaan viedyt Unkarin alamaiset, vapautetaan. Viljo Heinonenkin, joka koko 1½ vuoden aikana ei ole kotoaan eikä Suomesta mitään kuullut, toivoo hartaasti, että vapautuksen päivä pitkien kärsimysten jälkeen pian koittaisi. Hän toivoo, että kotona tehtäisiin, mitä voitaisiin hänen vapauttamisekseen.

Suuri oli kotona ilo, kun jo kuolleeksi luultu poika näin antoi tiedon, että hän elää, ja että hänessä pitkästä kirjeestä päättäen edelleen sykkii entinen rehellinen, reipas suomalainen sydän. Toivokaamme, että Viljo Heinonen pian on pääsevä pois tukalista elämänvaiheistaan kotinsa ja toveriensa luo, kehittymään kotinsa maassaan kelpomieheksi sillä elämänkokemusten karaisemalla vaikutuksella, jonka hän jo niin nuorena runsain mitoin on saanut osaksensa seikkailuissa, jotka todellakin ovat tarua merkillisemmät.



Uusi Aura -sanomalehti
1. marraskuuta 1920

© 1997–2020