Ministeri Holstin Kansainliiton pääsihteerille Avenolille 9 päivänä joulukuuta 1939 jättämä
Selvitys

Rauhansopimuksessa ja hyökkäämättömyyssopimuksessa Neuvostoliitto omasta vapaasta tahdostaan nimenomaan tunnusti Suomen valtiolliset rajat. Suomen alueellinen kokoonpano onkin vuosisatoja vanha. Karjalan kannaksen poikki kulkevan rajan länsiosa on peräisin vuodelta 1323 ja itäosa vuodelta 1618, Laatokan pohjoispuolisen rajan eteläosa (Nurmeksen korkeudelle saakka) on peräisin vuodelta 1618 ja pohjoisosa vuodelta 1595. Jäämeren rannikolla tapahtui v. 1920 muutos Neuvostoliiton luovuttaessa Petsamon alueen Suomelle erään v. 1864 annetun lupauksen mukaisena korvauksena erään alueen liittämisestä tällöin Venäjään. Se oli samalla hyvityksenä siitä, että Suomi oli v. 1826 menettänyt vapaasti käyttämänsä pääsytien Jäämerelle, kun siihen asti Venäjän, Suomen ja Norjan yhteisesti nauttima alue oli jaettu Venäjän ja Norjan välillä. Suomella oli koko sen ajan, 1809—1917, jonka se oli täydellistä sisäistä itsehallintoa nauttivana suurruhtinaskuntana yhdistetty Venäjään, tarkasti määrätyt rajat sitä vastaan.

Suomen ja Neuvostoliiton väliset neuvottelut

Vuoden 1939 loka—marraskuussa käydyissä neuvotteluissa, joihin Neuvostoliiton hallitus viime lokakuun 5 päivänä kutsui Suomen hallituksen lähettämään edustajansa, Neuvostoliitto kuitenkin teki yksityiskohtaisia ehdotuksia, jotka koskivat puuttumista Suomen valtioalueeseen.

Useimpia ehdotuksiaan Neuvostoliitto perusteli strategisilla syillä, joiden ilmoitettiin johtuvan Leningradin turvallisuusnäkökohdista. Ne oli kylläkin otettu huomioon jo Tarton rauhassa, jossa oli demilitarisoitu Suomenlahden ulkosaaret ja Suursaari sekä sovittu eräiden Suomen puolella rajaa Karjalan kannaksella olevien linnoitusten hävittämisestä ja sotilaallisen toimintavapauden eräistä rajoituksista Suomenlahden itärannikolla. Suomi on tunnontarkasti täyttänyt kaikki velvoituksensa. Neuvostoliitto teki nyt kuitenkin ehdotuksia siitä, että Suomen olisi suostuttava alueluovutuksiin vuokrauksen tai aluevaihdon muodossa. Päästäkseen yhteisymmärrykseen Neuvostoliiton kanssa Suomen hallitus suhtautui, niin pitkälle kuin se oli mahdollista, myönteisesti Neuvostoliiton ehdotuksiin. Sen rajan, jonka yli Suomi ei katsonut voivansa mennä, muodostivat seuraavat kaksi periaatetta:

1. Neuvostoliiton esittämien turvallisuusnäkohtien huomioonottaminen ei saa tapahtua toisen osapuolen, Suomen, turvallisuuden ja itsepuolustusmahdollisuuksien kustannuksella;

2. Suomen noudattamaa puolueettomuuspolitiikkaa, jonka myös Neuvostoliitto ilmoitti tunnustavansa, ei saa vaarantaa.

Neuvostoliiton kiinteästi ajamat ehdotukset tarkoittivat merituki-kohdan luovuttamista sille Suomen rannikolla Suomenlahden suussa ja rajan siirtämistä Karjalan kannaksella. Ne olisivat merkinneet sanottujen periaatteiden hylkäämistä.

Suomen vastaehdotukset, joissa se koetti löytää uusia muotoja Neuvostoliiton toivomusten tyydyttämiseksi, sisälsivät lopulta – paitsi osittaisen myöntymisen Neuvostoliiton aluevaatimuksiin Jäämeren rannikolla – Suomenlahden 5 ulkosaaren ja Suursaaren eteläosan luovuttamisen Neuvostoliitolle sekä rajan siirtämisen 20—25 km päähän molempien maiden välisestä ikivanhasta rajasta Karjalan kannaksella Suomenlahden koillisrannikolla. Näiden alueiden luovuttaminen, jotka ovat vanhaa suomalaista asutusta, olisi merkinnyt luopumista Neuvostoliiton perustajien tunnustamasta kansallisuusperiaatteesta. Suomen hallitus oli kuitenkin valmis tähän raskaaseen uhraukseen tyydyttääkseen suuren naapurinsa toivomuksia.

Suomen hallituksella oli raja, jonka yli se ei myönnytyksissä voinut mennä. Periaate, että jollakin valtiolla olisi suuruutensa tai jonkun kaupunkinsa suuruuden vuoksi oikeus vaatia alueluovutuksia pienemmältä, on outo länsimaiselle valtioelämälle. Suurta valtiota sen oma koko jo riittää suojaamaan. Vaatimus, että pienen valtion on luovuttava mahdollisuuksistaan puolustaa itseään, on samaa kuin sen vapauden tuhoaminen. Luopuessaan itsepuolustuksen mahdollisuuksista se joutuu joko vaatimuksen esittäneen suurvallan määräysvallan alaiseksi tai suurvaltojen taistelutantereeksi. Mitään välillisen hyökkäyksen – jonkun suurvallan hyökkäyksen – uhkaa Suomen kautta Neuvostoliittoa vastaan ei ole olemassa. Takeen siitä, että sellaista ei tulisi koskaan esiintymäänkään, antaa edellytyksien jättäminen – niiden poisottamisen sijasta – Suomen kansalle järkähtämättömän tahtonsa mukaisesti varmistaa puolueettomuuspolitiikkansa noudattaminen tehokkaalla itsepuolustuksella maan riippumattomuuden ylläpitämiseksi.

Moskovassa käydyt neuvottelut keskeytyivät marraskuun 13 päivänä Neuvostoliiton kannan johdosta. Suomen puolelta lausuttiin se nimenomainen toivomus, että niitä voitaisiin vielä jatkaa ja viedä ne onnelliseen päätökseen. Neuvostoliiton taholta esitetty väite, että Suomen «taipumattomuus» Neuvostoliiton aluevaatimuksiin muka olisi johtunut joidenkin vieraiden valtojen vaikutuksesta, on mahdollisimman aiheeton. Itse asiassa jo alkeellisin itsesäilytysvaisto pakottaa jokaisen valtion järjestämään puolustuksensa ja valtiollisen itsenäisyytensä edellytykset vakavalle pohjalle. Sama itsesäilytysvaisto pakottaa myös jokaisen pienen valtion pysyttäytymään erillään suurvaltain välisistä taisteluista ja huolellisesti säilyttämään puolueettomuutensa. Väite, että Suomi olisi neuvotteluissa osoittanut Neuvostoliittoa kohtaan taipumattomuudellaan vihamielisyyttä, on totuudenvastainen, koska Suomi ei ole esittänyt mitään vaatimuksia eikä uhkauksia. Suomi ei ole sitä uhannut, vaan päinvastoin oli valmis tekemään kansallisesti, ja sotilaallisesti raskaita myönnytyksiä, joiden olisi pitänyt olla riittäviä Leningradin turvallisuuden tehostamiseen.

Jo Moskovassa käytyjen neuvottelujen aikana Neuvostoliiton lentovoimat tekivät itsensä syypäiksi lukuisiin alueloukkauksiin Suomea vastaan. Lokakuun 10 päivän ja marraskuun 14 päivän välisenä aikana oli niiden lukumäärä n. 30. Suomi kiinnitti diplomaattista tietä Neuvostoliiton huomiota niihin, mutta ei halunnut tehdä asiasta suurempaa numeroa, jotta vältettäisiin suhteiden mahdollinen käristyminen ja jotta myös helpotettaisiin käynnissä olevia neuvotteluja. Neuvottelujen keskeydyttyä Neuvostoliitto aloitti radiossaan ja sanomalehdistössään Suomea vastaan järjestelmällisen propagandan. Mutta häikäilemättömämpiin muotoihin Neuvostoliiton Suomen-vastaiset toimenpiteet alkoivat kiteytyä marraskuun 26 päivänä. Tämä viimeinen vaihe kesti marraskuun 30 päivään, jolloin Neuvostoliitto ryhtyi hyökkäykseen Suomea vastaan.

Sanottuna marraskuun 26 päivänä Neuvostoliitto teki Suomea vastaan syytöksen, että suomalaiset joukot olisivat ampuneet tykistöllä yli rajan Mainilan kylän tienoille Karjalan kannaksella sijoitettuja Neuvostoliiton joukkoja. Neuvostohallitus tahtoi tämän johdosta todeta suomalaisten joukkojen keskittämisen rajan läheisyyteen muodostavan uhkan Leningradin kaupungille ja olevan vihamielisen teon Neuvostoliittoa vastaan. Se ehdotti, että Suomen hallitus viipymättä siirtäisi joukkonsa Karjalan kannaksella kauemmaksi rajalta 20—25 km päähän ja täten estäisi muka uudistettujen provokatioiden mahdollisuudet.

Valmiina osoittamaan syyttömyytensä väitettyyn tapaukseen ja poistamaan väärinkäsitysten aiheet Suomi ehdotti marraskuun 27 päivänä kaiken epäselvyyden välttämiseksi asian yhteistä tutkimista, ilmoittaen m.m., että rajan välittömään läheisyyteen ei ole sijoitettu tykistöä. Se esitti neuvotteluja kummankin puolen joukkojen siirtämiseksi rajan välittömästä läheisyydestä. Vastauksena tähän neuvostohallitus marraskuun 28 päivänä sanoi yksipuolisesti irti hyökkäämättömyyssopimuksen, täysin vastoin sopimuksen selviä määräyksiä.

Tämän jälkeen Suomi ehdotti sopimuksessa edellytettyä sovittelumenettelyä, jota on käytettävä kyseen ollen nimenomaan myös siitä, oliko hyökkäämättömyysvelvoitusta rikottu. Suomi ilmoitti vaihtoehtoisesti olevansa valmis alistamaan syntyneen erimielisyyden puolueettomaan välitykseen antaakseen voimakkaan todistuksen pyrkimyksestään päästä yhteisymmärrykseen Neuvostoliiton kanssa ja torjuakseen sen väitteet. Suomi ilmoitti olevansa valmis sopimaan Neuvostoliiton kanssa Karjalan kannaksella olevien puolustusjoukkojensa siirtämisestä sellaiseen etäisyyteen Leningradista, ettei olisi olemassa mitään uhkan mahdollisuutta Leningradin turvallisuutta vastaan.

Vihollisuuksien alkaminen

Mutta ennenkuin Suomen Moskovan-lähettiläs ehti jättää Suomen vastauksen ulkoasiainkomissariaatille, Neuvostoliitto illalla 29 päivänä marraskuuta katkaisi diplomaattiset suhteet Suomen kanssa. Suomen edellämainittu vastaus Neuvostoliiton ilmoitukseen hyökkäämättömyyssopimuksen irtisanomisesta kuitenkin toimitettiin ulkoasiainkomissariaatille heti keskiyön jälkeen marraskuun 30 päivän vastaisena yönä. Suomen viimeksimainitun nootin johdosta Neuvostoliiton hallitus oli täydellisesti tietoinen Suomen ehdottc masta valmiudesta sopia joukkojensa siirtämisestä Karjalan kannaksella Neuvostoliiton ehdottomassa mielessä, mutta siitä huolimatta tämä aloitti marraskuun 30 päivänä hyökkäyksensä Suomea vastaan.

Marraskuun 29 päivän iltana ja seuraavana yönä Neuvostoliiton radiopropaganda Suomea vastaan saavutti huippunsa. Suomea syytettiin perättömästi useasta eri rajaloukkauksesta, vaikka Suomen sotavoimat ja rajavartiojoukot, joille jopa annettiin käsky vetäytyä tietyn matkan etäisyydelle rajasta rajaselkkausten vältiämiseksi, olivat koko ajan pysyneet tarkoin Suomen puolella ja pidättäytyneet kaikenlaisesta aseellisesta toiminnasta. Sitävastoin Neuvostoliiton joukot ylittivät jo 29 päivän iltana^* rajan Pummangin kohdalla Petsamossa pidättäen kolme suomalaista rajavartijaa.

Suomen taholta osoitettiinkin jo samana iltana, että edellä mainitut Neuvostoliiton levittämät tiedot olivat totuudenvastaisia, ja selostettiin sanottua Neuvostoliiton taholta suoritettua törkeää raja-loukkausta. Tällöin alkoi kuitenkin olla ilmeistä, että Neuvostoliitto oli päättänyt ryhtyä vihollisuuksiin Suomea vastaan. Mutta Suomen taholla ei osattu odottaa, että vihollisuudet puhkeaisivat jo niin aikaisin, seuraavana aamuna, koskei minkäänlaista sodanjulistusta eikä edes uhkavaatimusta oltu sille annettu. Vielä vähemmän voitiin olettaa, että Neuvostoliitto aikoi kaiken lisäksi kohdistaa vihollisuudet turvatonta siviiliväestöä vastaan.

Marraskuun 30 päivän aamuna kello 9 paikkeilla saapui Neuvostoliiton lentokoneita Helsingin yläpuolelle pommittaen kaupunkia ja sen läheisyydessä olevaa lentokenttää. Hyökkäys uudisttettin samana päivänä kello 14.30 paikkeilla, jolloin useita kymmeniä siviilihenkilöitä, etupäässä naisia ja lapsia, sai surmansa. Pommit tuhosivat useita siviilirakennuksia ja sytyttivät monia tulipaloja. Samana päivänä pommittivat Neuvostoliiton lentokoneet myös useita muita kaupunkeja, kuten Viipuria, Turkua, Lahtea ja Kotkaa sekä erinäisiä muita paikkakuntia sisämaassa, m.m. valtion suurta tehdasta Ensossa. Näistä pommituksista syntyi vahinkoa etupäässä vain siviiliväestölle ja sen omaisuudelle. Pommituksissa ei ole säästetty edes sellaisia rakennuksia, jotka Haagin vuoden 1907 IV yleissopimukseen liittyvän maasotaohjesäännön 27 artiklan mukaan nauttivat erityistä suojaa. Niinpä pommit tuhosivat Helsingissä erään kirkon, ja Ensossa sytyttivät ne palamaan siellä olevan sairaalan. Näissä pommituksissa sai ensimmäisenä päivänä surmansa koko maassa kaikkiaan 85 siviilihenkilöä, joista 65 henkilöä tulee Helsingin osalle. Seuraavana päivänä jatkettiin pommitusta useita kaupunkeja ja muita väestökeskuksia vastaan, jolloin surmansa saaneiden siviili-henkilöiden luku nousi myös useihin kymmeniin ja aineelliset vauriot olivat samoin suuret. Näiden pommitusten tarkoituksena on varmasti ollut juuri siviiliväestön ja sen omaisuuden tuhoaminen. Pommien aiheuttamat vahingot voidaan ehkä väittää johtuneen harha-osumista. Sitävastoin on todettu, että matalalla lentävät lentokoneet ovat kohdistaneet konekivääritulensa suoraan siviilirakennuksiin m.m. kouluihin ja suojaan pyrkiviin naisiin ja lapsiin.

Neuvostoliiton maa- ja merivoimat ovat osoittaneet myös samanlaista julmuutta ja sodankäynnin alkeellisimmista laeista piittaamattomuutta ampumalla naisia ja lapsia, jopa veden varaan joutuneita siviilihenkilöitäkin.

Mitä varsinaisiin vihollisuuksiin tulee, niin nekin alkoivat marraskuun 30 päivän aamuna Neuvostoliiton joukkojen ylittäessä rajan ja ryhtyessä aseelliseen toimintaan Suomen rajalla olevia puolustusjoukkoja vastaan useammassa eri kohdassa sekä Karjalan kannaksella että Suomen itärajalla Laatokasta Petsamoon saakka. Neuvostovenäläiset joukot ovat tähän mennessä vallanneet osan Petsamoa sekä erinäisiä pienehköjä alueita Karjalan kannaksella ja Suomen itärajalla, joitten puolustamisesta oli sotilaallisista syistä luovuttu. Lisäksi eräs neuvostovenäläinen sota-alus on pommittanut Suomen rannikkoa Russarön kohdalla, josta sen kuitenkin kärsittyään vaurioita on ollut pakko vetäytyä takaisin. Eräät Suomenlahdella olevat ulkosaaret, jotka Neuvostoliiton kanssa vuonna 1920. Tartossa solmitun rauhansopimuksen määräysten mukaan, jotka oli otettu siihen Neuvostoliiton vaatimuksesta, oli pakko jättää linnoittamatta ja vaille puolustusta, Neuvostoliiton sotavoimat käyttäen tätä hyväkseen, ovat nyt itse ottaneet valtaansa. Aseellinen toiminta jatkuu edelleenkin täydessä laajuudessaan koko rajalla.

Edelläolevasta havaitaan, että Neuvostoliitto on kiistämättömästi ryhtynyt sellaiseen toimintaan Suomea vastaan, kuin se aloitteesta 3 päivänä heinäkuuta 1933 Lontoossa tehty hyökkäyskäsitteen määrittelemistä koskeva kansainvälinen sopimus, johon Suomikin on vuonna 1934 yhtynyt, edellyttää II artiklansa 2 ja 3 kohdassa, joten Neuvostoliittoa siis sen omankin käsityksen mukaan olisi pidettävä hyökkääjänä.

Jo vihollisuuksien alkamista seuraavana päivänä Neuvostoliitto ilmoitti oman radionsa välityksellä asettaneensa Suomen alueelle lähellä Suomen ja Neuvostoliiton rajaa Karjalan kannaksella sijaitsevaan Terijoen kylään uuden «kansanvaltaisen» hallituksen Suomea varten. Tähän hallitukseen kuuluu Venäjälle paenneita suomalaisia kommunisteja, jotka melkein kaikki ovat paenneet Venäjälle 20 vuotta sitten ja jotka ovat tehneet itsensä syypäiksi maanpetokseen ja kapinaan, josta eräät heistä jo on tuomittu rangaistukseenkin. Tällaiselle vieraan vallan perustamalle elimelle ei Suomi eivätkä todennäköisesti ulkovallatkaan voi antaa minkäänlaista arvoa ja merkitystä. Suomen laillinen hallitus on vastoin Neuvostoliiton taholta esitettyjä väitteitä edelleenkin valtakunnan pääkaupungissa.

Samana päivänä, kun Neuvostoliiton joukot hyökkäsivät Suomen alueelle, Pohjois-Amerikan Yhdysvallat tarjosivat hyviä palveluksiaan tämän selkkauksen selvittämiseksi rahanomaisella tavalla. Tämän tarjouksen Neuvostoliitto kuitenkin hylkäsi ylimielisesti, kun sitävastoin Suomi huolimatta siitä, että se oli loukkauksen kärsinyt puoli, selitti ottavansa tarjouksen kiitollisuudella vastaan. Suomi on jopa mennyt pitemmällekin halutessaan toimia sekä pohjoismaisen että yleisen rauhan hyväksi. Koettaen unohtaa kärsimänsä suuren vääryyden ja sitä ihmishenkien ja omaisuuden menetysten johdosta kohdanneet korvaamattomat vahingot, se kääntyi joulukuun 4 päivänä Ruotsin lähettilään välityksellä Neuvostoliiton hallituksen puoleen ehdottaen, että neuvottelut pantaisiin uudelleen vireille. Samalla Suomi selitti suostuvansa tekemään uusia ehdotuksia Neuvostoliiton ja Suomen välisten kysymysten ratkaisemiseksi tyydyttävällä tavalla. Tämänkin ehdotuksen Neuvostoliitto torjui huomauttaen ainoastaan, ettei se halua neuvotella muuta kuin edellämainitun Suomen rajalle itse perustamansa hallituksen kanssa, kiistäen lisäksi, että Ruotsin lähettiläällä olisi edes oikeutta esiintyä Suomen etujen valvojana.

Neuvostoliitto on täten selvästi osoittanut, että se aikoo kaikesta välittämättä ja minkäänlaisia keinoja karttamatta jatkaa aseellista hyökkäystään Suomea vastaan, siksi kunnes se voi täällä määrätä mielensä mukaan, ja tuhota siten Suomen itsenäisyyden ja koko olemassaolon, vaikka Neuvostoliiton ulkoasiainkotnissaari Molotov Suomen ja Neuvostoliiton välillä käytyjen neuvottelujen aikana pitämässään virallisessa puheessa oli antanut aivan päinvastaisen vakuutuksen.

• Oikeammin: 28 päivänä marraskuuta.