heninen.net
heninen.netРусский | English
vuodesta 1997Ajankohtaista    Tämä päivä historiassa

Sota näytti meille julmat kasvonsa

...Kun olimme Leningradin luona, tajusimme, että meitä viedään alueelle, jossa käytiin äsken sotatoimia. Määräasemaksi osoittautui Sortavalan kaupunki, jonka luoteispuoleiselle laidalle pystytettiin teltta-alue. Siellä me jouduttiin asumaan syksyyn asti, kävimme alkeiskurssin eli toisin sanoen opimme sotataitoa. Se ei ollut helppoa: oli vaikeaa oppia sotilaskuria ja sotilaskieltä, raportointia ja arvoltaan vanhempien puhuttelusääntöjä jne. Syksyllä kun sotilasvala oli vannottu, minut ja joukko muita sotilaita komennettiin Värtsilä -nimiselle paikkakunnalle, missä liitettiin 367 jalkaväkirykmentin ensimmäiseen komppaniaan.

Asepalvelu jatkui kovana. Juuri vuonna 1940 puna-armeijassa jyrkennettiin vaatimuksia niin, että koulutus tapahtui sotatoimia muistuttavissa oloissa. Oltiin marssilla täysissä varusteissa, talvellakin suoritettiin taktiikan maastoharjoituksia ja nukuttiin silloin metsässä nuotion vieressä. Komppanian komentaja yliluutnantti Rebrov oli poikkeuksellisen vaativa, ankara ja jopa kovasydäminen suhtautumisessaan sotilaisiin. Aivan mitättömästäkin rikkomuksesta seurasi kurinpitorangaistus - kukaan ei saanut mitään lievennykiä.

Seudulla ei näkynyt mitään erityisiä vastapäättyneen sodan jälkiä. Kaupunki ei ollut tuhoutunut, se säilyi puhtaana ja kauniina. Emme kuitenkaan tienneet paljon mitään siitä "ei-kuuluisasta" Suomen sodasta 1939-1940. Tajunnassamme eli vielä usko, että jos huomenna syttyy sota, jos vihollinen hyökkää kimppuumme, me lyömme sen takaisin ja "maalla vihollisen lyödä hajalle sen pienelläkin me verellä voimme".

Sotaväessä oleminen taisi muuten olla ihan tavallista, ja oli toivoa, että kerran se päättyy ja koittaa päivä, jolloin me palaamme kotiin perheen luo ja olemme onnellisia. Teki mieli uskoa, että kaikki järjestyy, ja niin minä kirjoitinkin kirjeissä vaimolleni, koska halusin lohduttaa häntä ... mitä muutakaan olisin voinut tehdä paitsi sanoa hänelle sydämellisen sanan?

22. kesäkuuta 1941 seisoin aamuneljältä kuuteen vartiossa puolustamassa oppimateriaalien varastoa. Varasto sijaitsi noin viidensadan metrin päässä armeijan kasarmista, niin että näin hyvin kuinka kellon ollessa vähän yli viisi kasarmista ratsasti täyttä laukkaa yhteysmies pidellen ohjaimista komentajalle tarkoitettua hevosta. Minusta tuntui omituiselta, ettei sotilaalla ollut päällään sotilaspuseroa, ainoastaan valkoinen aluspaita. Hetken päästä huomasin kasarmin luona epätavallisen vilkasta liikettä. Luulin aluksi, että kyseessä oli koehälytys, mutta aloin heti epäillä sitä: "On varmaankin tapahtunut jotain erikoista." Pian oli vartionvaihto, ja sain tietää, että Saksa oli hyökännyt Neuvostoliittoa vastaan ja että Kieviä oli jo pommitettu. Rykmentin kaikki sotaosastot poistuivat kasarmeista. Meidän komppania asettui asemiin meille osoitetulle puolustuskaistalle. Kaivettiin taisteluhautoja, vaikka olikin vielä epäselvää, mistä päin vihollisen hyökkäys oli odotettavissa. Pidettiin kuitenkin silmällä rajan puoleista suuntaa.

Ensimmäisten kolmen päivän aikana emme kuulleet yhtään laukausta, mutta neljäntenä päivänä selvisi, että suomalaiset hyökkäsivät rajavartioasemaa vastaan, joka sijaitsi yhdeksän kilometrin päässä meidän osastosta suoraan suon yli laskettuna. Mitään muita rajavartioasemalle johtavia teitä ei ollut. Samana päivänä yksi komppanian osasto lähti sinne avuksi. Vuorokauden päästä viisi miestä palasi takaisin. He kertoivat, että siihen mennessä, kun he tulivat rajavartioasemalle, se oli oli jo suomalaisten valloittama ja että suomalaiset ottivat heidät vastaan konepistoolitulella. Neljä meidän sotilasta sai surmansa; yhtä vatsaan havoittunutta miestä he kantoivat noin puolen matkan päähän, mutta sitten jättivät miehen hänen omasta pyynnöstään pienelle suosaarelle. Sotilas pyysi, että hänelle jätettäisiin käsikranaatti ja että muut jatkaisivat kiireesti matkaa komppaniaan ja kertoisivat, mitä oli tapahtunut.

Tämä kertomus järkytti meitä: havoittunut toveri jätettiin kuolemaan yksin, sitä ei voinut puolustella millään selityksillä. Minä en kestänyt ja moitin suuttuneena palanneita miehiä siitä, että heidän tekonsa oli julma eikä sitä voinut millään puolustaa. Minusta ei saanut jättää vaikeasti havoittunutta toveria yksin, jonkun olisi pitänyt jäädä hänen kanssaan odottamaan apua.

Sota näytti meille julmat kasvonsa.

Meidän komppania lähetettiin täysilukuisena rajavartioasemalle ja annettiin tehtäväksi vallata se suomalaisilta takaisin. Kuten sanottua, asemalle johtava polku kulki suoperäistä maastoa pitkin, ja meidän piti ylittää suo ja kaksi pientä jokea. Me etenimme hitaasti ja vaikeasti: kahlasimme kaksi tuntia sammalen peittämää villiä tasankoa pitkin, joka muistutti tundraa. Olimme vaiti, ja varmaan jokainen meistä oli masentavan ajatuksen vallassa: me lähestyimme väijyksissä olevaa kavalaa vihollista, joka oli paremmissa asemissa kuin me, koska se saattoi nähdä meidät, mutta me emme voineet nähdä sitä.

Edessä alkoi häämöttää mäki, jolla kasvoi pientä metsää ja pensaikkoa, niiden takana näkyi havupuita ja itse mäenlaki oli paljas. Riviä pitkin annettiin käsky pysähtyä. Kun kaikki olivat kokoontuneet yhteen, annettiin seuraava käsky: piti levittäytyä ja jatkaa kulkua ylämäkeä pitkin.

Me kuljimme laajana rintamana, koska luulimme, että suomalaisten valloittama rajavartioasema oli jossakin lähellä. Yritimme olla kadottamatta toisiamme näkyvistä ja pidimme kiväärit taisteluasennossa odottaen jännittyneinä, että kohtaisimme pian vihollisen. Eräs kersantti pääsi jotenkin huomaamatta muiden edelle, kuului laukaus ja riipaiseva huuto: "Olen haavoittunut, toverit!" Näimme, että hän makasi maassa ja pidellen kiinni jalastaan kertoi sekavasti, että oli nähnyt suomalaisen upseerin, joka oli ehtinyt ampua ensimmäisenä ja kadonnut näkyvistä. Kuului äänekäs käsky: "Eteenpäin!" Me nousimme mäen huipulle, josta alkoi jyrkkä lasku, ja heittäydyimme maahan. Vihollinen oli vaiti. Rajavartioasemasta ei myöskään näkynyt jälkeäkään. Edessämme levittäytyi suo, ja meidän tuskin olisi kannattanut jatkaa mäenjyrkännettä alas tarkistamatta ensin tilannetta. Mutta komentajamme eivät ruvenneet tarkistamaan mitään, vaan käskivät jatkamaan matkaa. Siinä samassa vihollinen avasikin kiivaan konepistooli- ja kranaatinheitintulen, ja komppaniamme oli kuin naulattuna mäenrinteeseen. Vihollinen pysyi yhä näkymättömissä ja tavoittamattomissa - jouduimme ampumaan tähtäämättä ja meidän laukaukset osuivat taivaan tuuliin, niin kuin on tapana sanoa. Komppanian mieshukka oli suuri, kolme neljäsosaa oli jäänyt sille mäelle villien soiden keskelle. Puolet miehistä olivat haavoittuneita, mutta emme pystyneet heitä pelastamaan.

Tästä "operaatiosta" pelastui neljäkymmentäkaksi miesta, samalla kun komppanian miesvahvuus oli satakuusikymmenta sotilasta.

Salaisuutena pysyi, missä olivat olleet tuon traagisen "operaation" aikana komppanian komentaja yliluutnantti Rebrov ja komentajan poliittinen apulainen Vovk. Kukaan henkiin jääneistä ei ollut nähnyt heitä taistelussa, emmekä me tienneet, mitä tekisimme seuraavaksi. Kun tulimme tielle lähellä ensimmäistä puolustuslinjaa, päätimme lähettää jonkun miehen rykmentin esikuntaan (tiesimme suurin piirtein, missä se sijaitsi), jotta komentajat saisivat tietää, mitä oli tapahtunut, ja määräisivät, mitä meidän oli tehtävä. Yksi meistä (hänen nimeään en enää muista) suostui täyttämään tämän toimeksiannon. Hän palasi samana iltana ja kertoi, että näki rykmentin esikunnassa komppanian komentajan Rebrovin ja komentajan poliittisen apulaisen Vovkin. Heidät oli erotettu komentajan tehtävistä.

Komentajanaan aliluutnantti Kormishin meidän ryhmä perääntyi vihollisen taka-ajamana Sortavalan suuntaan. Me pysähdyimme välillä, asetuimme puolustusasemiin, kaivauduimme maahan, mutta lyhytaikaisen vastarinnan jälkeen peräännyimme taas kärsien menetyksiä. Eräällä puolustusrintamalla meidän ryhmää vahvistettiin, mutta tilanne pysyi sittenkin kriittisenä, ja meistä tuntui siltä, ikään kuin olisimme toimineet ilman yhteyksiä ylempään johtoon. Me emme saaneet ampumatarvikkeita emmekä muonaa.

Harlun seudulla meidän komppanian jäännökset liitettiin toiseen komppaniaan, jossa komentajana oli yliluutnantti Zharov. Siellä me saimme luvan vähän levätä. Yhdessä minun kanssani Zharov siirtyi noin seitsemänkymmenen metrin päähän pieneen mökkiin ja asettui lattialle makuulle nukkuakseen hiukan. Minä rupesin lataamaan hänen konepistoolinsa lipasta. Olimme mökissä itse yliluutnantin tahdosta ja ehkä senkin takia en ajatellut, että vihollinen voisi äkkiä hyökätä. Ei kuulunut yhtään laukauksia. Mutta parinkymmenen minuutin päästä, kun oli jo ladannut konepistoolin ja rupesin tarkistamaan omaa kivääriäni, kuulin hiljaista moottorin surinaa. Minä kurkistin ikkunasta ja ällistyin: noin viiden - kahdeksan metrin päässä mökistä liikkui hitaasti ja käänsi torniaan täplikäs panssarivaunu, jossa oli hakaristi. Olin suunniltani kun riensin nukahtaneen komentajan luo, ja tuskin ehdin sanoa, että vihollisen panssarivaunu on mökin vieressä, kun hän ymmärsi kaiken, sieppasi konepistoolinsa ja ampaisi mökistä metsätiheikköön, joka oli aivan vieressä. Samanaikaisesti alkoi konepistoolituli, mökissä helisi lasinsirpaleita ja tupsahti pölyä, mutta minä en edes ehtinyt koota kivääriäni. Makasin lattialla seinän vieressä enkä jaksanut ymmärtää, mitä minun pitäisi tehdä. Ammunta jatkui ja jostain läheltä kuului vieraskielistä puhetta. Ovi kolahti ja avautui, ja sisään astui pari suomalaista sotilasta aseet ampumavalmiina. Tämä tapahtui 16. heinäluuta 1941.

.  .  .


Ivan Tvardovski¹ (1914-2003)
Kotimaa ja vieras maa: Elämän kirja, Smolensk, 1996.

¹ Runoilija Aleksandr Tvardovskin nuorempi veli.
© 1997–2016
Lähetä viesti Antti Hänniselle