heninen.net
heninen.netРусский | English
vuodesta 1997Ajankohtaista    Tämä päivä historiassa

Kansainliiton yleiskokouksen selostus

Johdanto

Yleiskokouksen ensimmäinen tehtävä, sen jälkeen kun sen puoleen on käännytty Peruskirjan 15 artiklan perusteella, on »huolehtia sen käsiteltäväksi jätetyn riitaisuuden selvittämisestä».

Neuvostoliiton hallituksen ilmoitettua päättäneensä olla lähettämättä edustajaansa Yleiskokoukseen, Moskovaan lähetettiin joulukuun 11 päivänä Yleiskokouksen asettaman valiokunnan ensimmäisen istunnon päättyessä seuraavansisältöinen sähkösanoma:

»Yleiskokouksen asettama valiokunta, jonka puoleen on käännytty peruskirjan 15 artiklan perusteella, kehoittaa kiireellisesti Neuvostoliiton ja Suomen hallituksia keskeyttämään vihollisuudet ja aloittamaan viipymättä, Yleiskokouksen välitystä käyttäen, neuvottelut rauhan palauttamiseksi. Suomi täällä edustettuna hyväksyy. Olisimme kiitollisia, jos ilmoittaisitte ennen huomisiltaa, tiistaina, onko Neuvostoliiton hallitus suostuvainen hyväksymään tämän vetoomuksen ja keskeyttämään viipymättä vihollisuudet.»

Neuvostoliiton hallitus on vastannut joulukuun 12 päivänä seuraavasti:

»Neuvostoliiton hallitus kiittää Teitä Herra Puheenjohtaja ystävällisestä kutsustanne osallistua Suomea koskevan kysymyksen käsittelyyn. Samalla Neuvostoliiton hallitus saattaa tiedoksenne, ettei se voi hyväksyä tätä kutsua syistä, jotka on esitetty Narkomindel'in (Ulkoasiainkomissariaatin) 4 päivänä joulukuuta lähettämässä sähkösanomassa, joka sisälsi vastauksen herra Avenolin tiedoitukseen.»

Neuvostoliiton hallituksen valtuuskunnan poissaolo samoin kuin Neuvostoliiton poissaolonsa selitykseksi esittämien syiden tarkastelu valitettavasti osoittaa, että nykyisin on hyödytöntä yrittää välityksen ja sovittelun avulla saada vihollisuudet keskeytymään ja palauttaa Suomen ja Neuvostoliiton välille rauhalliset ja normaalit suhteet.

Yleiskokouksen velvollisuutena on näin muodoin julkaista peruskirjan edellyttämä selostus »riitaisuutta koskevien asianhaarojen tunnetuksi saattamiseksi samoin kuin ne ratkaisut, joita se suosittelee tähän tarkoitukseen paraiten soveltuvina ja kohtuullisimpina».

I

Riitaisuutta koskevien seikkojen toteamisessa yleiskokouksella on ollut käytettävänään Suomen valtuuskunnan sille jättämä asiakirja-aineisto. Koska Neuvostoliiton hallituksen näkökohdat on esiintuotu ainoastaan herra Molotovin 4 päivänä joulukuuta 1939 pääsihteerille lähettämässä lyhyessä sähkösanomassa, katsottiin tarpeelliseksi, jotta tämän selostuksen puolueettomuus tulisi taatuksi, viitata TASS'in tietotoimiston julkaisemaan viralliseen tiedoitukseen.

Jäljempänä seuraa selostus riidattomista tosiseikoista, sen mukaan kuin ne ilmenevät suomalaisista ja neuvostovenäläisistä asiakirjoista, ja mitä tulee riitakysymyksiin, niin niistä esitetään molempien hallitusten kuvaukset.

Suomen ja Neuvostoliiton väliset neuvottelut (12 p. lokakuuta — 13 p. marraskuuta)

1. Lokakuun 5 päivänä Neuvostoliiton hallitus esitti Suomen hallitukselle kutsun saapua vaihtamaan mielipiteitä poliittisluonteisista kysymyksistä. Suomen hallitus päätti suostua tähän kutsuun ja lähettää valtuutettuja Moskovaan.

2. Tällöin vallinneissa olosuhteissa uutinen, että Neuvostoliiton hallitus oli kutsunut Suomen hallituksen neuvottelemaan kanssaan, herätti suurta huomiota ei ainoastaan Suomessa vaan myöskin monessa muussa maassa.

Lokakuun 11 päivänä, Suonien valtuuskunnan saapuessa Moskovaan, presidentti Roosevelt lähetti henkilökohtaisen sanoman Korkeimman Neuvoston puhemiehistön puheenjohtajalle Kalininille. Hän julkilausui »sen hartaan toivomuksen, ettei Neuvostoliitto esittäisi Suomelle mitään sellaisia vaatimuksia, jotka olisivat ristiriidassa molempien maiden välisten ystävällisten ja rauhallisten suhteiden säilyttämisen ja kehittämisen sekä kummankin maan itsenäisyyden kanssa.»

Neuvostoliiton hallitus vastasi lokakuun 12 päivänä:

»Mielestäni on syytä huomauttaa Teille, Herra Presidentti, että Neuvostoliiton hallitus on vapaasta tahdostaan tunnustanut Suomen Tasavallan valtiollisen itsenäisyyden 31 p:nä joulukuuta 1917 ja että Suomen täysivaltaisuus on taattu Neuvosto-Venäjän ja Suomen välisellä, 14 p:nä lokakuuta 1920 allekirjoitetulla rauhansopimuksella. Neuvostoliiton hallituksen edellämainitut toimenpiteet ovat määränneet Neuvostoliiton ja Suomen välisissä suhteissa vallitsevat pääperiaatteet. Neuvostoliiton ja Suomen hallitusten välisiä nykyisiä neuvotteluja on käyty juuri näiden periaatteiden mukaisesti. Kysymyksessä olevien neuvottelujen tarkoituksena on, päinvastoin kuin mitä ovat väittäneet sellaiset piirit, joita Euroopan rauha ei näytä kiinnostavan, lujittaa Neuvostoliiton ja Suomen välisiä suhteita ja vahvistaa näiden maiden ystävällistä yhteistoimintaa Neuvostoliiton ja Suomen turvallisuuden takaamiseksi.»

Raportissa selostetaan tämän jälkeen (kohdat 3—11b) neuvottelujen kulku Neuvostoliiton ja Suomen hallituksen memorandumien mukaisesti. Lisäksi mainitaan TASS'in toimiston 11 päivänä marraskuuta julkaisema virallinen tiedonanto, jossa sanotaan, että Suomi on kieltäytynyt hyväksymästä Neuvostoliiton minimivaatimuksia, vieläpä osoittanut yhä suurempaa taipumattomuutta lisäämällä joukkojaan Leningradin läheisyydessä 2 tai 3 divisioonasta 7 divisioonaan.

Suomen ja Neuvostoliiton välisen kriisin viimeisestä vaiheesta neuvottelujen keskeyttämisen jälkeen tehdään raportissa selkoa viittaamalla seuraaviin asiakirjoihin: neuvostohallituksen nootti 26 p:nä marraskuuta (Mainilan tapaus), Suomen hallituksen vastausnootti 27 p:n marraskuuta, neuvostohallituksen nootti 28 p:nä marraskuuta (hyökkäämättömyyssopimuksen irtisanominen), Suomen hallituksen vastaus 29 p:nä marraskuuta.

Suomen ja Neuvostoliiton diplomaattisten suhteiden katkeaminen selostetaan raportissa seuraavalla tavalla:

Suhteiden katkeamista perusteltiin sillä, että Neuvostoliiton hallitus ei enää voinut sietää »suomalaisten joukkojen hyökkäyksiä neuvostojoukkoja vastaan», joita jatkui ei ainoastaan Karjalan kannaksella vaan myöskin muilla rajaseuduilla.

Herra Molotovin puhe

Samalla kun näiden suhteiden katkaisemisesta ilmoitettiin Suomen lähettiläälle herra Molotov esitti radiossa seuraavan puheen:

»Suomen hallituksen nykyisin meidän maamme suhteen noudattama vihamielinen politiikka pakottaa meidät ryhtymään välittömiin toimenpiteisiin valtiomme ulkonaisen turvallisuuden suojelemiseksi.

Tällaisen hallituksen ja sitä palvelevan, järkensä menettäneen sotilasjuntan taholta ei nykyisin voi odottaa muuta kuin uusia väkivaltaisia provokaatiotoimenpiteitä...

Neuvostoliiton hallitus päätyi tässä siihen tulokseen, ettei se voinut enää kauemmin ylläpitää normaalisia suhteita Suomen hallituksen kanssa, ja tämän vuoksi se on pitänyt tarpeellisena kutsua viipymättä takaisin Suomessa olevat poliittiset edustajansa ja kauppa-asiamiehensä.»

Kansankomissariaatin neuvoston puheenjohtaja torjui sitten vihamielisen ulkolaisen sanomalehdistön Neuvostoliittoon »määrätyssä tarkoituksessa kohdistunut parjaukset». Suomen alueen valtaus ja Neuvostoliiton alueeseen liittäminen ei kuulunut Neuvostoliiton hallituksen tarkoituksiin, joka hallitus, edellyttäen, että Suomen politiikka sen suhteen olisi ollut ystävällistä, olisi ollut valmis neuvottelemaan suotuisin tuloksin jopa sellaisestakin kysymyksestä kuin nykyisen Neuvostokarjalan pääalueilla asuvan Karjalan kansan liittämisestä Suomeen yhdeksi ainoaksi riippumattomaksi suomalaiseksi valtioksi. Neuvostoliiton hallituksella ei liioin ollut minkäänlaisia tarkoituksia loukata Suomen itsenäisyyttä tai sekaantua sen sisäisiin tai ulkoisiin asioihin.

»Me pidämme Suomea, siitä riippumatta, mikä hallitusjärjestelmä siellä on voimassa, itsenäisenä, täysivaltaisena valtiona sen koko ulko- ja sisäpolitiikassa. Meille on erittäin tärkeää, että Suomen kansa päättää itse sisäisistä ja ulkoisista kysymyksistään siten, kuin se parhaaksi harkitsee. Neuvostoliittoon kuuluvat kansat tekivät aikanaan kaiken sen, mitä tarvittiin itsenäistä Suomea luotaessa. Meidän maamme kansat ovat samoin valmiit tulevaisuudessa antamaan apua Suomen kansalle taatakseen sen vapaan ja riippumattoman kehityksen.

»Neuvostoliiton tarkoituksena ei liioin ole loukata millään tavalla muiden valtioiden etuja Suomeen nähden. Suomen ja muiden valtioiden suhteita koskevat kysymykset ovat yksinomaan Suomen itsensä hoidettavat, ja Neuvostoliitto ei katso olevansa oikeutettu sekaantumaan tähän asiaan.

Meidän toimenpiteemme yksinomaisena tarkoituksena on varmistaa Neuvostoliiton ja erittäinkin 3.500.000 asukasta käsittävän Leningradin turvallisuus. Nykyisen, sodan sokaiseman mielialan vallitessa me emme saata jättää tätä elintärkeää ja kiireellistä ratkaisua vaativaa ongelmaa riippuvaksi Suomen nykyisten johtajien pahasta tahdosta. Tämä ongelma on ratkaistava Neuvostoliiton omin voimin ystävällisessä yhteistoiminnassa Suomen kansan kanssa.

Olemme vakuuttuneet, että tämän Leningradin turvallisuutta koskevan ongelman onnellinen ratkaisu muodostaa perustan Neuvostoliiton ja Suomen väliselle täydelliselle ystävyydelle.»

Neuvostoliiton joukot ylittävät rajan

12. Marraskuun 30 päivän aamuna klo 8 aikaan Leningradin sotilaspiirin joukot ylittivät rajan Karjalan kannaksella ja useilla muilla paikkakunnilla. Punaisen armeijan ylijohto oli antanut niille siitä käskyn sen johdosta, kuten TASS'in toimiston virallisessa tiedonannossa sanotaan, että »suomalainen sotilasklikki oli tehnyt uusia aseellisia provokaatioita».

Saman tiedonannon mukaan näitä provokaatioita olisi tapahtunut yön aikana useilla kohtia rajaa. Samalla kun neuvostojoukot tunkeutuivat Suomeen Neuvostoliiton ilmavoimat »syöksivät pommeja Viipurin ja Helsingin lentokentille».

Suomen hallitus antaa tapahtumista toisen selostuksen: neuvostojoukot ylittivät rajan marraskuun 29 päivän iltana Pummangin luona Kalastajasaarennolla, ja 30 päivän aamulla, neuvostojoukkojen ylittäessä rajan useilla kohdin, Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat ei vain lentokenttiä, vaan myös Helsingin ja Viipurin kaupunkeja sekä useita muita paikkakuntia.

13. Joulukuun 2 päivänä TASS'in toimisto ilmoitti, että herra Kuusinen, Suomen kansanhallituksen pää- ja ulkoministeri oli lähettänyt Neuvostoliiton korkeimmalle neuvostolle virallisen ilmoituksen »Suomen kansanhallituksen» muodostamisesta ja ehdottanut diplomaattisten suhteiden solmiamisesta Neuvostoliiton ja »Suomen kansanvaltaisen tasavallan» välillä.

Suomen hallitus huomauttaa, että kysymys on »varjohallituksesta», jonka Neuvostoliitto on perustanut lähellä rajaa sijaitsevaan Terijoen kylään. Siihen kuuluu suomalaisia kommunisteja, joista useimmat ovat paenneet Neuvostoliiton alueelle vuoden 1918 kansalaissodan jälkeen.

14. Tämän jälkeen, samaan aikaan, kuin Neuvostoliiton hallitus on diplomaattisissa suhteissa tähän »kansanhallitukseen» ja solminut »keskinäisen avunanto- ja ystävyyssopimuksen» tämän kansanhallituksen kanssa, jonka toimivalta rajoittuu siihen Suomen alueeseen, jonka neuvostojoukot ovat vallanneet, on Suomen hallitus, joka on muodostettu uudelleen kaikki puolueet käsittävän kansallisen yhteyden pohjalla, jatkuvasti kaikkien muiden paitsi Neuvostoliiton hallituksen tunnustama ja johtaa Suomen kansan vastarintaa neuvostovoimia vastaan.

Vihollisuuksien puhjettua tehdyt hyviä palveluksia ja neuvotteluja koskevat tarjoukset

15. Muutamia tunteja sen jälkeen, kuin neuvostojoukot olivat tunkeutuneet Suomeen, ilmoittivat Amerikan Yhdysvaltojen Helsingissä ja Moskovassa olevat edustajat Suomen ja Neuvostoliiton hallitukselle sen tiedonannon sanamuodon, jonka Yhdysvaltain valtiosihteeri oli julkaissut edellisenä päivänä. Tämän tiedonannon mukaan Yhdysvaltain hallitus, »tahtomatta millään tavoin puuttua selkkaukseen ja rajoittaen intressinsä selkkauksen ratkaisemiseen ainoastaan rauhanomaisin keinoin, mielihyvin tarjoaisi, jos kumpikin asiapuoli sitä toivoisi, hyviä palveluksiaan».

Tämän tarjouksen hyväksyi vain Suomi.

Neuvostohallitus torjui samaten 4 päivänä joulukuuta Suomen ehdotuksen, jonka oli esittänyt Ruotsin Moskovan-lähettiläs ja joka tarkoitti uusien neuvottelujen alottamista sopimukseen pääsemiseksi. Neuvostoliiton hallitus vastasi, että se tunnusti vain »Suomen tasavallan kansanvaltaisen hallituksen».

16. Tämän »kansanhallituksen» olemassaolo oli myös yhtenä syynä siihen, että neuvostohallitus kieltäytyi tulemasta neuvostoon tai yleiskokoukseen, jos nämä käsittelivät Suomen vetoomusta.

II

Edellä esitettyjä tosiasioita harkittaessa on otettava huomioon niiden suhde siihen oikeudelliseen tilanteeseen, joka johtuu molempia valtioita sitovista velvoituksista.

Sen jälkeen kun Suomen valtion itsenäisyys ja täysivaltaisuus oli tunnustettu, on tämä valtio tehnyt erinäisiä sopimuksia Neuvostoliiton kanssa. Sen lisäksi molemmat valtiot ovat v. 1928 tehdyn Pariisin paktin ja v. 1933 tehdyn hyökkääjän määrittelemistä tarkoittavan yleissopimuksen sopimuspuolia sekä Kansainliiton jäseniä.

1) Tartossa 14 päivänä lokakuuta 1920 allekirjoitetun Suomen ja Venäjän Sosialistisen Federatiivisen Neuvostotasavallan välisen rauhansopimuksen alkulauseessa muistutetaan, että Suomi on v. 1917 julistautunut itsenäiseksi valtakunnaksi ja että Venäjä on tunnustanut Suomen valtakunnan, Suomen Suuriruhtinaanmaan rajoissa, riippumattomaksi ja täysivaltaiseksi. Tässä sopimuksessa määritellään m.m. »Suomen ja Venäjän välinen» valtakunnanraja, sopimusvaltioiden aluevesien laajuus, eräiden Suomelle kuuluvien Suomenlahden saarten sotilaallinen neutralisoiminen y.m.

2) Mitä tulee molempien valtioiden väliseen Laatokasta Pohjoiseen Jäämereen saakka ulottuvaan maarajaan, Suomen Tasavalta ja Venäjän Sosialistinen Federatiivinen Neuvostotasavalta ovat allekirjoittaneet Helsingissä 1 päivänä kesäkuuta 1922 sopimuksen toimenpiteistä rajarauhan turvaamiseksi. Tässä sopimuksessa määrätään kummallekin puolen rajaa vyöhyke. Sopimuspuolet sitoutuvat rajarauhan turvaamiseksi olemaan pitämättä rajavyöhykkeillään muita aseistettuja voimia kuin säännöllisiä sotaväenosastoja tai säännölliseen rajavartiostoon kuuluvia ryhmiä, joiden lukumäärä kummallakaan puolella ei saa nousta yli 2.500 miehen. Rajaa vartioivien joukkojen sijoittelu rajavyöhykkeillä tapahtuu kummankin valtion harkinnan mukaan, ja on tästä sijoittelusta annettava tieto toiselle sopimuspuolelle. Sellaisten järjestöjen muodostaminen rajavyöhykkeille, joiden ilmeisenä tarkoituksena on valmistella, tehdä tai avustaa hyökkäyksiä toisen sopimuspuolen alueelle, on ehdottomasti kielletty. Sopimuksen noudattamisen valvonta uskotaan Suomalais-venäläiselle Keskussekakomitealle, joka huolehtii tämän tehtävän suorittamisesta rajajaoston ja paikallisten tarkastuskomissionien kautta.

3) Mitä tulee rajaan Karjalan kannaksella, molemmat hallitukset ovat 24 päivänä syyskuuta 1928 vaihtaneet Helsingissä nootit, joiden mukaan Suomi ja Neuvostoliitto määräävät kumpikin raja-asiamiehen täällä esiintyvien paikallista laatua olevien rajatapahtumien ehkäisemiseksi ja niiden pikaiseksi ratkaisemiseksi. Sopimuspuolten raja-asiamiesten tulee yhteisesti ratkaista rajatapahtumia, jotka koskevat etenkin toisen puolen rajavartiostoon kuuluvien sekä muiden henkilöiden samoinkuin alueen ammuskelemista toisen puolen alueelta. Rajatapahtumien sattuessa ovat raja-asiamiehet velvolliset ryhtymään toimenpiteisiin niiden ratkaisemiseksi ja selvittämiseksi helpoimmalla ja nopeimmalla tavalla. Ne tapahtumat, joiden ratkaisemisesta ei raja-asiamiesten kesken saavuteta yksimielisyyttä, jätetään diplomaattista tietä ratkaistaviksi.

4) Elokuun 27 päivänä 1928 tehdyllä, sodan hylkäämistä tarkoittavalla yleissopimuksella (Panisin paktilla) sopimuspuolet ovat juhlallisesti selittäneet kansojensa nimessä tuomitsevansa sotaan turvautumisen kansainvälisten riitaisuuksien ratkaisukeinona sekä . hylkäävänsä sen kansallisen politiikkansa välikappaleena keskinäisissä suhteissaan. Ne ovat sitä paitsi tunnustaneet, ettei niiden riitaisuuksien tai erimielisyyksien selvitykseen tai ratkaisuun, joita niiden kesken saattaa syntyä, olkootpa mitä laatua tai alkuperää tahansa, koskaan ole pyrittävä muuten kuin rauhallisin keinoin.

5) Haluten »vahvistaa ja täydentää 27 päivänä elokuuta 1928 tehtyä sodan hylkäämistä tarkoittavaa yleissopimusta» Neuvostoliitto ja Suomi ovat allekirjoittaneet Helsingissä 21 päivänä tammikuuta 1932 hyökkäämättömyyttä ja riitojen rauhanomaista ratkaisua koskevan sopimuksen. Tämän sopimuksen 1 artiklan mukaan »Korkeat sopimuspuolet takaavat molemminpuolisesti loukkaamattomiksi Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton ja Suomen Tasavallan väliset nykyiset rajat sellaisina, joiksi ne on vahvistettu Tartossa 15 päivänä lokakuuta 1920 tehdyssä rauhansopimuksessa, joka pysyy niiden välisten suhteiden järkkymättömänä perustana, ja sitoutuvat kumpikin puolestaan pidättymään kaikesta hyökkäyksestä toista sopimuspuolta vastaan. Hyökkäyksenä on pidettävä jokaista väkivaltaista tekoa, joka loukkaa toisen sopimuspuolen maa-alueellista eheyttä ja koskemattomuutta tai valtiollista riippumattomuutta, vaikka se olisi suoritettu sotaa julistamattakin ja välttämällä sodan tunnusmerkkejä.» Ensimmäisen artiklan johdosta tehdyssä Pöytäkirjassa määrätään, että »rajarauhan turvaamistoimenpiteistä 1 päivänä kesäkuuta 1922 tehty sopimus» pysyy edelleen täydessä voimassa. 5 artiklan mukaan korkeat sopimuspuolet ilmoittavat aina pyrkivänsä ratkaisemaan kaikki välillänsä ehkä syntyvät riidat, olivatpa ne mitä laatua tai alkuperää tahansa, oikeudenmukaisuuden hengessä ja tahtovansa käyttää niiden ratkaisuun yksinomaan rauhallisia keinoja. Sitä varten ne sitoutuvat alistamaan kaikki riidat, joita sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen niiden välillä ehkä syntyy ja joita ei kohtuullisessa ajassa ole saatu tavallista diplomaattista tietä selvitetyiksi, sovittelumenettelyyn sovintolautakunnassa . Sovittelemenettelyä on käytettävä niissäkin tapauksissa, joissa riita koskee jonkin korkeiden sopimuspuolten välisen sopimuksen soveltamista tahi tulkintaa ja erikoisesti kysymyksen ollessa siitä, onko molemminpuolista hyökkäämättömyysvelvoitusta loukattu vai ei.

Allekirjoituspöytäkirjassa korkeat sopimuspuolet ilmoittavat, että tämän sopimuksen ehkä tapahtuva ennakkoirtisanominen tai lakkaaminen ei voi kumota eikä supistaa Pariisissa 27 päivänä elokuuta 1928 tehdystä sodan hylkäämistä tarkoittavasta yleissopimuksesta johtuvia velvoituksia.

6) 21 päivänä tammikuuta 1932 tehdyn hyökkäämättömyyssopimuksen 5 artiklassa edellytetty sovittelulautakunta perustettiin Helsingissä 22 päivänä huhtikuuta 1932 tehdyllä sopimuksella.

7) Suomi on 31 päivänä tammikuuta 1934 liittynyt Lontoossa 3 päivänä heinäkuuta 1933 allekirjoitettuun, Neuvostoliiton ja eräiden sen välittömässä naapuruudessa olevien valtioiden väliseen hyökkäyskäsitteen määrittelemistä koskevaan sopimukseen. Tämän sopimuksen alkulauseessa sopimuspuolet julistavat harkitsevansa yleisen turvallisuuden nimessä tarpeelliseksi määritellä hyökkäyskäsitteen niin tarkasti kuin mahdollista, ehkäistäkseen kaikki hyökkäyksen oikeuttamiseksi esitettävät tekosyyt; ne toteavat, että kaikilla valtioilla on yhtäläinen oikeus itsenäisyyteen, turvallisuuteen, valtioalueittensa puolustamiseen ja laitostensa vapaaseen kehittämiseen.

I artiklan mukaan kukin korkeista sopimuspuolista sitoutuu keskinäisissä suhteissaan jokaiseen toiseen sopimuspuoleen hyväksymään . . . »hyökkäyskäsitteen määrittelyn sellaisena kuin se on selostettuna turvallisuuskysymyksiä pohtivan komitean 24 päivänä toukokuuta 1933 aseistuksen supistamis- ja rajoittamiskonferenssille antamassa selostuksessa (Politiksen raportti), joka laadittiin Neuvostoliiton valtuuskunnan tekemän ehdotuksen perusteella».

II artiklan mukaan pidetään aseellisessa riitakysymyksessä hyökkääjävaltiona, ottaen huomioon riitapuolten välillä voimassa olevat sopimukset, sitä valtiota, joka ensiksi ryhtyy johonkin seuraavista teoista:

2) Sotavoimien tunkeutuminen, vaikkapa ilman sodanjulistustakin, toisen valtion alueelle;

3) Maa-, meri- tai ilmavoimien hyökkääminen, vaikkapa ilman sodanjulistustakin, toisen valtion aluetta, sen laivoja tai ilma-aluksia vastaan;

4) Toiselle valtiolle kuuluvan rannikon tai satamien saartoon asettaminen (blocus naval).

III artiklassa säädetään, ettei mikään poliittista, sotilaallista tai muuta laatua oleva näkökohta kelpaa II artiklassa tarkoitetun hyökkäyksen puolustamiseksi tai oikeuttamiseksi. Tämän III artiklan liitteen mukaan korkeat sopimuspuolet, haluten »nimenomaan edellyttämällä, ettei näin millään tavoin rajoiteta mainitussa artiklassa olevan säännön ehdotonta kantavuutta», antaa eräitä hyökkääjän määräämistä tarkoittavia suuntaviivoja, toteavat, ettei mitään sopimuksen II artiklassa tarkoitettua hyökkäystapausta voi tehdä oikeutetuksi mikään seuraavista olosuhteista:

A. Jonkin valtion sisäiset olot, esimerkiksi: sen poliittinen rakenne; sen hallinnon väitetyt puutteellisuudet; lakoista, vallankumouksista, vastavallankumouksista tai sisällisestä sodasta johtuvat levottomuudet.

B. Jonkin valtion kansainvälinen toiminta, esimerkiksi: jonkin vieraan valtion tai sen kansalaisten aineellisten tai moraalisten oikeuksien tai etujen loukkaaminen taikka niiden loukkaamisen vaara; diplomaattisten tai taloudellisten suhteiden katkaiseminen ........ rajaselkkaukset, jotka eivät sisälly johonkin II artiklassa mainituista hyökkäystapauksista.

Suomen liittyminen tähän hyökkäyskäsitteen määrittelemistä koskevaan sopimukseen on tapahtunut 3 p:ille heinäkuuta 1933 päivätyn allekirjoituspöytäkirjan nojalla, joka on seuraavan sisältöinen:

»Korkeat sopimuspuolet ovat keskenään sopineet, että yhden tai useamman Sosialististen Neuvostotasavaltaan Liiton muun välittömän rajanaapurin myöhemmin yhtyessä tähän sopimukseen tämä yhtyminen antaa sille tai niille samat oikeudet ja alistaa ne samoihin velvoituksiin kuin alkuperäiset allekirjoittajat.»

8) Moskovassa 7 päivänä huhtikuuta 1934 tehdyllä pöytäkirjalla on Suomen ja Neuvostoliiton välisen, 21 päivänä tammikuuta 1932 tehdyn hyökkäämättömyyttä ja riitojen rauhanomaista ratkaisua koskevan sopimuksen voimassaoloaika pidennetty 31 päivään joulukuuta 1945.

9) Kansainliiton peruskirjan 12 artiklan mukaan kaikki jäsenet sopivat siitä, että, jos niiden välillä syntyy jokin riita, joka saattaa aiheuttaa välien rikkoutumisen, ne alistavat sen joko välimiesoikeudessa tai tuomioistuimessa käsiteltäväksi tai Neuvoston tutkittavaksi. Ne sopivat myös siitä, etteivät missään tapauksessa ryhdy sotaan, ennenkuin kolme kuukautta on kulunut välimiesoikeuden tai tuomioistuimen päätöksestä tai Neuvoston selostuksen esittämisestä.

III

Tutkittaessa kummankin hallituksen kantaa ja toimintaa viime viikkojen aikana niiden kansainvälisiin velvoituksiin verrattuina joudutaan tekemään seuraavat toteamukset:

I. Suomen hallitus ei ole riitaisuuksien eri vaiheissa kieltäytynyt mistään rauhallisesta menettelystä.

1. Se on suostunut ryhtymään välittömiin neuvotteluihin Neuvostohallituksen kanssa, vaikka tämän hallituksen lokakuun alussa lähettämään kutsuun ei sisältynyt mitään selitystä aiottujen neuvottelujen laadusta ja kantavuudesta.

Neuvottelujen kuluessa se suostui harkitsemaan alueluovutuksia, vaikka sillä olisi ollut oikeus vedota Neuvostoliiton kanssa tekemiinsä sopimuksiin torjuakseen kaikki Suomen alueelliseen koskemattomuuteen kohdistuvat esitykset. Neuvostoliiton ehdotusten johdosta se esitti vastaehdotuksia, jotka sen mielestä menivät mahdollisimman pitkälle.

2. Kun Mainilan välikohtauksen johdosta syntyi riitaisuus, Suomen hallitus esitti, että molempien valtioiden raja-asiamiesten tehtäväksi annettaisiin yhteisesti toimittaa tutkimus, kuten edellämainitussa 24 p. syyskuuta 1928 suoritetussa noottienvaihdossa edellytettiin.

3. Neuvostoliiton irtisanoessa 21 p. tammikuuta 1932 tehdyn hyökkäämättömyyssopimuksen, mitä perusteltiin sillä, että Suomi olisi järjestelmällisesti rikkonut tätä sopimusta, Suomen hallitus pyysi nootilla, jota Neuvostoliiton katkaistua diplomaattiset suhteet ei voitu hyvissä ajoin jättää Moskovassa, että sovellettaisiin sovittelumenettelyä, joka tässä sopimuksessa on säädetty käytettäväksi kysymyksen ollessa siitä, onko molemminpuolista hyökkäämättömyysvelvoitusta loukattu vai ei.

4. Samassa nootissa, jota ei voitu Moskovassa jättää, Suomen hallitus ehdotti, että kutsuttaisiin koolle sovittelulautakunta tai, vaihtoehtoisesti, että asia lykättäisiin puolueettomaan välitykseen.

5. Kun Neuvostohallitus oli marraskuun 26 p. kehoittanut Suomen hallitusta viipymättä peräyttämään Karjalan kannaksella olevat joukkonsa 20—25 km päähän rajasta, Suomen hallitus vastasi olevansa valmis ryhtymään neuvotteluihin joukkojen molemminpuolisesta peräyttämisestä jonkin matkan päähän rajasta.

Neuvostohallituksen ilmoitettua, että ehdotusta suomalaisten joukkojen peräyttymisestä 20—25 km päähän oli pidettävä vähimmäisehdotuksena, Suomen hallitus selitti 29 p:lle marraskuuta päivätyssä nootissa, jota ei voitu jättää Neuvostohallitukselle, olevansa valmis sopimaan Neuvostohallituksen kanssa Karjalan kannaksen puolustusjoukkojen siirtämisestä, lukuunottamatta raja- ja tullivartiostoja, niin etäälle Leningradista, ettei voitaisi enää väittää niiden uhkaavan tämän kaupungin turvallisuutta.

6. Vihollisuuksien alettua Suomen hallitus hyväksyi Amerikan Yhdysvaltain hallituksen välitystarjouksen.

7. Joulukuun 3 päivänä Suomen hallitus kääntyi Kansainliiton Neuvoston puoleen peruskirjan 11 ja 15 artiklan nojalla. Joulukuun 4 päivänä Suomen hallitus yritti turhaan toimittaa Neuvostohallitukselle Ruotsin Moskovassa olevan lähettilään välityksellä ehdotuksensa, jossa esitettiin uusien neuvottelujen alottamista sovintoon pääsyä varten.

II. Toiselta puolen Neuvostoliiton Hallituksen kanta ja toiminta eivät ole sopusoinnussa niiden velvoitusten kanssa joihin tämä maa on suostunut.

1. Moskovassa käydyissä neuvotteluissa se on tehnyt Suomen hallitukselle alueluovutuksia koskevia ehdotuksia. Se on selittänyt, että näitä ehdotuksia »on pidettävä vähimmäisehtoina, koska hallituksen kannan määräävät Neuvostoliiton ja etenkin Leningradin kaupungin turvallisuuden perusvaatimukset».

21 p. tammikuuta 1932 tehdyn hyökkäämättömyyssopimuksen 1 artiklan mukaan molemmat valtiot olivat kuitenkin sitoutuneet molemminpuolisesti takaamaan loukkaamattomiksi nykyiset rajat sellaisina, joiksi ne on vahvistettu Tartossa 15 p. lokakuuta 1920 tehdyssä rauhansopimuksessa, joka oli pysyvä niiden välisten suhteiden järkkymättömänä perustana.

2. Mainilan välikohtauksen jälkeen Neuvostohallitus painokkaasti vaati, että suomalaiset joukot Karjalan kannaksella olisi yksipuolisesti siirrettävä 20—25 km päähän. Se ei vastannut Suomen hallituksen esitykseen, että molempien maiden raja-asiamiesten tehtäväksi olisi annettava yhteisesti toimittaa tutkimus, kuten noottienvaihdossa 24 päivältä syyskuuta 1928 edellytetään.

3. Suomen hallituksen kieltäytymisen peruuttamasta heti yksipuolisesti joukkojaan 20—25 km Neuvostohallitus tulkitsi siten, että Suomen hallitus tahtoo jatkuvasti pitää Leningradia uhattuna. Väittäen Suomen hallituksen järjestelmällisesti rikkovan hyökkäämättömyyssopimusta Neuvostohallitus selitti, että se katsoi vapautuneensa k.o. sopimuksen sille tuottamista velvoituksista. Tässä sopimuksessa, jonka voimassaoloaika oli 7 p. huhtikuuta 1934 tehdyllä pöytäkirjalla pidennetty 31 päivään joulukuuta 1945, säädettiin kuitenkin, että sovittelumenettelyä olisi käytettävä kysymyksen ollessa siitä, onko molemminpuolista hyökkäämättömyysvelvoitusta loukattu vai ei.

4. Vaikka toinen sopimuspuolista olisikin voinut todeta, turvautumatta aluksi sovittelumenettelyyn, että hyökkäämättömyyssopimusta ei enää ollut olemassa kun toinen sopimuspuoli oli sitä loukannut, niin 21 p_ tammikuuta 1932 tehdyssä allekirjoituspöytä kirjassa selitetään, että tämän sopimuksen ehkä tapahtuva ennakkoirtisanominen tai lakkaaminen ei voi kumota eikä supistaa Pariisissa 27 p. elokuuta 1928 tehdystä sodan hylkäämistä tarkoittavasta yleissopimuksesta johtuvia velvoituksia, mitä sopimusta Suomen ja Neuvostoliiton välisen hyökkäämättömyyssopimuksen oli »vahvistettava ja täydennettävä».

5. Sotavoimien tunkeutuminen Suomen alueelle, Neuvostoliiton meri- ja ilmavoimien suorittamat pommitukset ovat 27 p. elokuuta tehdyn sodan hylkäämistä tarkoittavan yleissopimuksen sekä Kansainliiton Peruskirjan 12 artiklan säännösten vastaisia tekoja.

6. On mahdotonta päätellä, että neuvostojoukkojen toiminta Suomessa ei merkitsisi sotaan turvautumista Pariisin yleissopimuksen tai Kansainliiton Peruskirjan 12 artiklan tarkoittamassa mielessä.

Suomea ja Neuvostoliittoa sitoo nimittäin Lontoossa 3 p. heinäkuuta 1933 allekirjoitettu hyökkäyskäsitteen määrittelyä koskeva sopimus. Tämän sopimuksen II artiklan mukaan pidetään aseellisessa riitakysymyksessä hyökkääjävaltiona sitä valtiota, jonka aseelliset voimat ovat tunkeutuneet toisen valtion alueelle, vaikkapa ilman sodanjulistustakin, tai jonka maa-, meri- tai ilmavoimat ovat • hyökänneet, vaikkapa ilman sodanjulistustakin, toisen valtion aluetta, laivoja tai ilma-aluksia vastaan.

III artiklan mukaan »mikään poliittista,sotilaallista, taloudellista tai muuta laatua oleva näkökohta ei kelpaa II artiklassa tarkoitetun hyökkäyksen puolustamiseksi tai oikeuttamiseksi».

Neuvostojoukoille on annettu käsky tunkeutua Suomeen sen väitteen nojalla, että olisi tapahtunut »uusia aseellisia provokaatioita». Oli kysymys todellisista tai väitetyistä rajatapahtumista. Mutta sopimuksen III artiklan liitteen mukaan eivät mitään mainitun sopimuksen II artiklassa tarkoitettua hyökkäystapausta voi tehdä oikeutetuksi rajaselkkaukset, jotka eivät sisälly johonkin II artiklassa mainituista hyökkäystapauksista.

7. Katkaistuaan diplomaattiset suhteet Suomen hallitukseen ja torjuttuaan Yhdysvaltain hallituksen välitystarjouksen Neuvostohallitus on kieltäytynyt lähettämästä edustajaansa Neuvostoon tai Yleiskokoukseen väittäen, ettei se ollut sodassa Suomen kanssa eikä uhannut sodalla Suomen kansaa. Tätä väitettänsä Neuvostohallitus perustelee varsinkin sillä, että se on rauhallisissa suhteissa »Suomen demokraattiseen Tasavaltaan» ja että se on tämän Tasavallan kanssa allekirjoittanut avunanto- ja ystävyyssopimuksen, jossa »säännöstellään kaikki ne kysymykset, joista Neuvostohallitus oli tuloksettomasti neuvotellut Suomen entisen, nyttemmin vallasta poistetun hallituksen kanssa».

N.s. »entinen Suomen hallitus» on Suomen Tasavallan säännöllinen hallitus. Siihen kuuluu jäseniä kaikista Eduskunnan huomattavista puolueista ja se nauttii Eduskunnan yksimielistä luottamusta. Eduskunta on Suomen kansan vapaasti valitsema. Vaalit toimitettiin viimeksi tämän vuoden heinäkuussa. Hallitus nojautuu siten kansanvaltaisten laitosten kunnioitukseen.

Neuvostohallitus vetoaa niihin suhteisiin, joita se ylläpitää n.s. hallituksen kanssa, jonka se on itse luonut ja jota ei juridisesti eikä tosiasiallisesti voida pitää Suomen Tasavallan hallituksena. Neuvostohallitus ei voi siis tälläkään seikalla perustella kieltäytymistään noudattamasta Kansainliiton Peruskirjan 15 artiklassa säädettyä menettelyä sen riitaisuuden ratkaisemiseksi, johon se Suomen kanssa on joutunut.

Sitäpaitsi Neuvostohallitus rikkoo täten velvollisuuttaan kunnioittaa Suomen täysivaltaisuutta ja itsenäisyyttä sekä menettelee kokonaan vastoin hyökkäyksen määrittelyä koskevan sopimuksen tarkoin säännöstelemiä velvoituksia, sopimuksen, jonka se itse on allekirjoittanut ja jonka laatimiseen se on ratkaisevalla tavalla osallistunut.

Tämän sopimuksen tarkoitushan on estää, ettei mitään poliittista, sotilaallista, taloudellista tai muuta laatua olevaa seikkaa käytettäisi hyökkäyksen puolustamiseksi tai oikeuttamiseksi. III artiklan liitteessä nimenomaan selitetään, ettei hyökkäystapausta voi tehdä oikeutetuksi jonkin valtion kansainvälinen toiminta, esim. jonkin vieraan valtion aineellisten tai moraalisten oikeuksien tai etujen loukkaaminen taikka niiden loukkaamisen vaara, eikä myöskään jonkin valtion sisäiset olot, esim. sen poliittinen, taloudellinen tai sosiaalinen rakenne; sen hallinnon väitetyt puutteellisuudet; lakoista, vallankumouksista, vastavallankumouksista tai sisällisestä sodasta johtuvat levottomuudet.

Nämä tosiasiat osoittavat, että Neuvostohallitus on loukannut ei ainoastaan erityisesti Suomen kanssa tekemiänsä poliittisia sopimuksia, vaan myöskin Kansainliiton Peruskirjan 12 artiklaa ja Pariisin yleissopimusta.


14 päivänä joulukuuta 1939

© 1997–2016
Lähetä viesti Antti Hänniselle