heninen.netРусский | English
vuodesta 1997Ajankohtaista    Tämä päivä historiassa

Vienan retket

23. helmikuuta 1918, Vapaussodan keskellä, Suomen tasavallan joukkojen ylipäällikkö kenraali Mannerheim saapuessansa Karjalan rintamalle syytti Neuvosto-Venäjän hallitus siitä, että se kauppaa Suomen kapinoitsijain kanssa, luvaten heille Vienan Karjalan, jota sen Punainen armeijansa hävittää ja ryöstää:

“Me tunnemme hänen lupauksiensa arvon ja olemme kyllin vahvat vapauttamme ylläpitämään ja puolustamaan veljiämme Vienan Karjalassa. Meidän ei tarvitse ottaa armonlahjana sitä maata, joka jo veren siteillä kuuluu meille, ja minä vannon sen suomalaisen talonpoikaisarmeijan nimessä, jonka ylipäällikkönä minulla on kunnia olla, etten pane miekkaani tuppeen, ennenkuin laillinen järjestys vallitsee maassa, ennenkuin kaikki linnoitukset ovat meidän käsissämme, ennenkuin viimeinen Leninin soturi ja huligaani on karkotettu niin hyvin Suomesta kuin Vienan Karjalastakin.”

Mannerheimin miekkavalapuhe innosti niitä aktivisteja, joiden mielissä, toiveissa ja harrastuksissa oli Itä-Karjalan kohtalo. Erityisesti Pohjois-Savon aktivistit, nopea vapautumisen punaisten vallasta jälkeen, miettivät heimoveljien auttamista rajantakaisessa Vienan Karjalassa.

Aktivistien keskushenkilö oli Pohjois-Savon suojeluskuntapiirin päällikkö, ratsumestari Carl Wilhelm Malm. Heti maaliskuun alussa Malm teki aloitteen Senaatille ja Mannerheimille Itä-Karjalan aseellisesta valtauksesta. Sekä hallitus että ylipäällikkö suhtautuivat myönteisesti suunnitelmaan miehittää Muurmannin rata ja Vienanmeren rannikko noin 400 miehen vapaaehtoisjoukolla. Everstiluutnantiksi ylennetyn Malmin oli otettava operaatiota varten ero armeijasta.

Everstiluutnantti Malmin retkikuntaan kuului kolme komppaniaa, joiden päällikköinä toimivat rakennusmestari Ahto Sippola, jääkäriluutnantti Toivo Kuisma ja johtaja Karl Oskar Albin Larsson. Joukoissa oli vähän ammattisotilaita, komentajan lisäksi siellä oli vain luutnantti Kuisma ja Malmin apulainen kapteeni Fleckenstein.

Retkikuntalaisten oikeaan olkavarteen kierrettiin valkea nauha, jossa luki “Karjalan puolesta”. Malmin 16. maaliskuuta antaman päiväkäskyn sanoin:

“Karjalan kansalle annetaan siveellinen kannatus heidän pyrkimyksessään vapautua Venäjän vallan orjuudesta ja liittyä heimositeiden perustalla Suomeen. On muistettava, että tällaisen sivistyksellisen ja samalla historiallisesti paljon merkitsevän retkikunnan työ onnistuu täydellisesti ainoastaan siinä tapauksessa, että meidän puoleltamme tinkimättömästi noudatetaan inhimillisyyden ja humaanisuuden vaatimuksia ja alun pitäen asetutaan kunnioitusta ja luottamusta herättävälle kannalle paikalliseen väestöön nähden. Erittäinkin on kunnioitettava paikallisen väestön uskontoa ja sen yhteydessä olevia tapoja kuin myöskin pienimpiäkin kansallisia erikoisuuksia ja tapoja, joita ei missään muodossa loukata. Pienemmänkin poikkeamisen tästä periaatteesta tulen ankarasti rankaisemaan.”

Itse everstiluutnantti Malmin johtama 1. komppania matkasi hevoskolonnassa Suomussalmen kautta ja ylitti rajan Raatteen kylässä 21. maaliskuuta paraatimarssissa lippu liehuen. Rajalla Malm antoi päiväkäskyn, jolla hän virallisesti nimitti retkikunnan “Vienan-Karjalan joukoiksi”. Päiväkäskyn pääosan muodostivat määräykset siitä, mitä käyttäytymisessä Itä-Karjalassa oli otettava huomioon:

“Rajan yli tultua on kaikkien otettava huomioon seuraavaa: Kylään saavuttua ei hevosia saa juottaa ennen kuin on kysytty talosta lupa. Sen jälkeen tapahtuu juottaminen, mutta ei missään tapauksessa kaivoon tai avantoon kuuluvasta astiasta. Taloon ei kukaan saa mennä ennen kuin talonväeltä on saanut luvan. Huoneeseen tultua täytyy heti ottaa lakit päästä, lattialle ei saa sylkeä, kauhasta ei saa juoda, vaan täytyy talonväeltä pyytää astia. Uskonnollisia tapoja täytyy kaikkien kunnioittaa ja käyttäytyä siten, että ei millään tavoin loukkaa väestön tunteita. Tupakanpoltto on kaikissa asuinhuoneissa ehdottomasti kielletty, tupakka on poltettava ulkona. Miehistön on ehdottomasti kaikessa käytöksessä osoitettava, että he kuuluvat sivistyneeseen kansaan.”

Ilman vastarintaa Malm saavutti 22. maaliskuuta Vuokkiniemelle ja 23. maaliskuuta Uhtualle, jonne jäi viikoksi. 2. ja 3. komppania tulivat perästä eteläisempiä reittejä Kuhmoniemen ja Kiimasjärven kautta.

Malm itse jatkoi pienen etujoukon kanssa matkaa suoraan Jyskyjärvelle ollen siellä 2. huhtikuuta Jyskyjärveltä hän lähetti sekä Fleckensteinille että Kuismalle pikasanomat kiirehtiä joukkoineen mahdollisimman nopeasti eteenpäin ja yhtyä 1. komppanian kanssa, koska ”Kemin pikainen valtaaminen oli välttämätöntä”. Kemistä saapui erään valkoisen karjalaisen tuomana uusia tietoja, että Kemin valkoiset odottivat suomalaisia vapauttamaan kaupungin punaisista. Erityisesti kaupungin kauppiaat olivat vihastuneet bolsevikeille näiden taloudellisten vaatimusten ja suorittamien tavaran pakkolunastusten vuoksi. Toisaalta kaupungissa ei vielä ollut paljon punaisia mutta heitä pelättiin saapuvan koko ajan lisää.

Koska ajan kuluessa poliittinen tilanne on muuttunut, Mannerheim lähetti pikalähetin mukana uuden käskyn, joka tavoitti Malmin Jyskyjärvellä juuri, kun tämä oli lähdössä joukkojensa perässä kohti Kemiä. Käskyssä Malmia kiellettiin etenemästä ja painotettiin että Malmin uutena tehtävänä oli vain saada väestö esittämään toivomuksensa Itä-Karjalan liittymisestä Suomeen, organisoida ja aseistaa paikallinen väestö ja selittää, että suomalaiset olivat tulleet kukistamaan bolshevikkeja, jotka tekevät tuhojaan Venäjän Karjalassa ja Suomen itäisissä pitäjissä. Mutta everstiluutnantti Malm päätyi kenraali Mannerheimin selvästä kiellosta huolimatta jatkamaan sotaretkeä Muurmannin radalle koska halusi olla ensimmäisenä viemässä Suomen värejä Vienanmeren rannalle. Sen lisäksi hän varmasti tunsi jatkavansa esi-isänsä ja nimikaimansa everstiluutnantti Carl Wilhelm Malmin urotekoja vuoden 1808-1809 Suomen sodassa Savossa ja Pohjois-Karjalassa.

Kuisman johtama 2. komppania saapui Jyskyjärvelle 4. huhtikuuta, kun 1. komppania oli jo jatkanut matkaa Paanajärvelle. Komppania yhtyi Paanajärvellä 5. huhtikuuta. Larssonin johtama 3. komppania väsyneenä ja nälkäisenä oli tulossa eteläisintä ja pisintä reittiä Repolan ja Tsolman kautta ja saapui Jyskyjärvelle vain 8. huhtikuuta.

Sillä välin Kemissä punaiset odottivat hyökkäystä. Hämäläisen johtama Petroskoin suomalainen punakaarti saapui Kemiin 150 miehen joukolla 3. huhtikuuta. Seuraavana päivänä Pietarista tuli vielä 50 suomalaista. Heitä johtamaan Kalle Vesanto, joka oli Suomen työväen pääneuvoston jäsen ja tullut sen edustajana Helsingistä Muurmannin radalle. Sorokasta saapui 200 venäläistä punakaartilaista ja Kantalahdesta punasuomalaisten asejuna Kosti Tammisen johdolla. Pietarista ja Arkangelista saapui junalla ja laivalla lähes 500 venäläistä lisää. Punaisten aseistukseen kuului tykistöä, jonka päällikkönä toimi Juho Joronen.

Malmin lähetettiin tiedusteluretkelle Kemiin 1. komppanian joukkueenjohtaja maanmittari Urho Kainuvaara siellä paljastui ja joutui pidätetyksi. Kalle Vesanto itse ampui hänet 6. huhtikuuta.

8. huhtikuuta everstiluutnantti Malmin pojan Kalle Malmin ja 1. komppanian komentaja Ahto Sippolan johtama etujoukko oli kohdannut vihollisen ensi kerran Usmanan kylässä. Vastassa oli suomalaisista punaisista muodostettu pieni vartio-osasto, jonka kanssa ryhmä joutui tulitaisteluun. Taistelussa kaksi punaista sai surmansa, yksi pääsi pakenemaan Kemin suuntaan ja kaksi jäi vangiksi. Sippola ei tuhlannut aikaa vankien kuulusteluun todettuaan heidät suomalaisiksi punakaartilaisiksi. Hän komensi vangit Usmanankosken rantakalliolle, jossa kylmästi teloitti heidät, vaikka heiltä varmasti olisi voitu saada arvokasta tietoa vihollisen joukoista ja asemista Kemissä.

Usmana oli Vienan itäisin täysin karjalainen kylä. Sieltä yöllä vasten 9. huhtikuuta Malm lähetti Sippolan pienen joukon kanssa Kemin eteläpuolelle tuhoamaan rautatiesiltaa ja Kalle Malmin samalle asialle Kemin pohjoispuolelle. Kumpikaan ei onnistunut varsinaisessa tehtävässään. Kummallekaan joukolle ei jostakin syystä annettu mukaan räjähdysaineita, joita olisi ollut runsain mitoin kuormastossa mukana. Sippola valtasi ja tuhosi rautatien varressa olleen rautatieläisten parakin, mutta ei yrittänytkään katkaista rautatietä. Kalle Malm saikin ratasillan palamaan, mutta tuli sammui ja joukon oli peräännyttävä paikalle rynnänneen vihollisen tulen alla.

Hyökkäys Kemiin myös ei jäänyt Suomen sotahistoriaan strategisen tai taktisen ajattelun mallisuorituksena.

Everstiluutnantti Malm hyökkäsi Kemiä aamuyöllä 10. huhtikuuta noin 175 miestä käsittäneellä joukollaan. Hän ryhmitti pääjoukkonsa hyökkäämään Kemiin kolmena kiilana etelästä, lännestä ja pohjoisesta. Hyökkääjät lähestyivät rintamana kaupunkia, kunnes kaupungin länsipuoleisille harjanteille edullisiin asemiin varustautuneet puolustajat avasivat tulen kivääreillä ja konekivääreillä. Hyökkäys pysähtyi ja hyytyi molemmin puolin jatkuvaksi ammuskeluksi. Sippolan keskustassa olevien 1. komppanian asema oli vaikea, koska jouduttiin etenemään avoimella suolla. Sen lisäksi tämä komppania oli kovin heikko koska yksi joukkue oli reservissä, yksi yrittämässä oikealta vihollisen selustaan ja yksi ryhmä tiedustelemassa Sorokassa. Annettiin käsky vetäytyä vielä pimeän turvin asemiin metsänreunaan, mutta vetäytyminen muuttui hillittömäksi paoksi, joka tempaisi myös takana reservissä olleen joukkueen mukaan. 1. komppanian komentaja Sippola ei tässä perääntymisessä näyttänyt miehilleen kaikkein parasta esimerkkiä ja pakeni miestensä edellä. Onneksi tappiot jäivät vähäisiksi: kahden miehen kaaduttua ja toisten kahden haavoituttua.

Peräytyminen tapahtui kohtuullisessa järjestyksessä joskin kovalla kiireellä – ensin Usmanaan ja sieltä Piepäjärvelle, johon saavuttiin aamulla 11. huhtikuuta. Siellä tavattiin vihdoin Larssonin 3. komppania. Piepäjärveltä Larsson lähetti tiedusteluryhmän Usmanaan. Se sai selville, että Usmanaan oli tullut noin 30-50 miestä käsittävä vihollisjoukko. Tiedusteluryhmän palattua 3. komppania lähti muiden perään Paanajärvelle, jonne pääjoukko oli saapunut jo illalla 11. huhtikuuta. Paanajärvellä levättiin 15. huhtikuuta saakka. Kelirikkoisia teitä vetäydyttiin Uhtualle, jonne 17. huhtikuuta saavuttiin enemmittä tappioitta.

Malm lähetti perusteellisen raportin Mannerheimille ja sai siihen vastauksen huhtikuun lopulla. Kenraali Mannerheim määräsi everstiluutnantti Malmin pysymään Vienan Karjalassa ja keskittymään puolustukseen. Hyökkäykseen ei saanut missään tapauksessa ryhtyä, koska uusi epäonnistuminen niissä heikentäisi edelleen karjalaisten luottamusta suomalaisiin.

Everstiluutnantti Malm erosi sairastuttuaan 13. heinäkuuta ja hänen sijaisekseen tuli tuomari Harry Brotherus. Mutta uusi Suomen sotajoukkojen ylipäällikkö kenraalimajuri Karl Fredrik Wilkman oli nimittänyt jääkärikapteeni Toivo Kuisman uudestaan muotoutumassa olleen Vienan Karjalan retkikunnan päälliköksi 24. heinäkuuta.

Kapteeni Kuisma alkoi vapaaehtoisten kokoamisen Vienaan toiselle retkelle…

Päälähteet:
  • Jussi Niinistö, Heimosotien historia 1918-1922
  • Jouko Vahtola, "Suomi suureksi – Viena vapaaksi"
© 1997–2020