heninen.netРусский | English
vuodesta 1997Tekstihaku     Kuva-, video- ja audiohakuAjankohtaista   Tämä päivä historiassa

Aunuksen retkeläisten kohtaloita

Aunuksen retkeläisten kohtaloita

Eräs ikävä muisto Aunuksen retkeltä
Lyseolaisen Yrjö Saarenpuun kuolema
Aunuksessa kuolemaantuomitun vapaaehtoisen Viktor Ervastin viimeinen kirje omaisilleen
Vieläkin eräästä Aunuksen retken ikävästä muistosta
”Vieläkin eräästä Aunuksen retken ikävästä muistosta”
Yrjö Saarenpuun kuolema
Vieläkin vähän selvitystä Yrjö Saarenpuun ampumisesta
Todellisuus on usein tarua ihmeellisempi
Kuvauksia Venäjältä
Aunuksessa kaatunut heinolainen
Bruuno on kuollut
Aunuksessa kaatunut vapaustaistelija
Rahjan vankina
Elias Simojoki kuollut
Hämeen pataljoona
Aunuksessa haavoittunut hämeenlinnalainen
Aunuksessa kaatuneita ja sinne haudattuja Suomalaisia

Suomen vapaussota on päättynyt, Helsingissä pidetty voitonparaati, sotilaat palailevat koteihinsa. Keväällä 1919 aukeni mahdollisuus lähteä Aunuksen retkelle monille nuorille, jotka eivät ikänsä puolesta olleet ehtineet osallistumaan sotaan.

Koska Aunuksen retkelle oli kiellettyä värvätä asevelvollisuusiässä olevia, valtaosa sotureista oli 16-20-vuotiaita, mutta mukana oli myös joitakin vielä nuorempia. Koululaiset olivat hyvin edustettuina, mutta mukana oli myös nuoria työmiehiä ja talollisten poikia. Kaveripiirin paine johdatteli monien poikien päätöksentekoa, vanhempien luvalla tai luvatta.

Aunuksen retkeläisten kohtalot olivat täysin erilaisia. Lyseolainen Yrjö Saarenpuu, madollisesti syytön, teloitettiin omien toimesta. Toinen lyseolainen Viljo Heinonen jäi vangiksi ja oli tietymättömissä kaksi vuotta. Hänestä tuli kirjailija ja Porin yhteislyseon rehtori.

Heinolalaiset Bruno Schildt ja Uuno Salonen (tuleva kuuluisa suomalainen runoilija Uuno Kailas) olivat läheiset ystävät. Suomen vapaussodassa Bruno taisteli rintamalla, mutta Uuno oli jäänyt kotiin. Siksi Uuno ei ollut empinyt, kun vuonna 1919 aukeni mahdollisuus lähteä Brunon kanssa vapaaehtoisena Aunuksen sotaretkelle. Brunon äiti oli kuitenkin vedonnut poikaansa, jotta tämä ei lähtisi, ja Bruno olikin jo perumassa lähtöään, kun Uuno vakuutti, ettei hän voisi jäädä pois.

23. toukokuuta 1919 Uuno Salonen, Bruno Schildt ja hänen veljensä Lasse Schildt olivat laittautuneet matkaan määränpäänään Aunukseen lähtevä suomalainen vapaajoukko. Nuorukaiset taistelivat Paavo Talvelan rykmentin II pataljoonan 1. komppaniassa.

30. kesäkuuta 1919 Bruno Schildt katosi partioretkellä. Brunon kuolema oli Uunolle musertava isku, jonka muisto ei jättänyt häntä rauhaan koko hänen loppuelämänsä aikana. Kuolinvuoteella kirjoitetussa viimeiseksi jääneessä kirjeessäänkin Uuno Kailas kertoi vielä nähneensä unta Bruno Schildtistä. Uuno Kailaan tuntema syyllisyys näkyy omaelämäkerrallisessa novellissa ”Bruuno on kuollut”.

Vapaussodan syttyessä Elias Simelius oli Oulun lyseon 7. luokalla. Hän liittyi Oulun I vapaaehtoisen rintamakomennuskuntaan ja taisteli Oulun, Porin ja Tampereen seuduilla.

Vuosi myöhemmin ylioppilastutkintoon kuuluvat tentit olivat vielä kesken, kun Elias Simelius karkasi vanhempiensa tahtoa uhmaten kuuden koulutoverinsa kanssa Aunuksen Karjalaan. Silloin hän suunnitteli sotilaan uraa. Mutta Ulvanan kylässä hän joutui elämänsä käännekohtaan. Elias Simelius joutui bolshevikkien sotavangiksi, mutta onnistui riistäytymään irti ja hyppäsi Ulvanan sillalta jäiseen jokeen. Uimassaan hän lupasi Jumalalle, että jos tämä pelastaa hänet, hän alkaa opiskella teologiaa ja päättää unohtaa sotilasuran.

Elias Simelius palasi kotiinsa ja aloitti opiskelut Helsingin yliopistossa. Kuvanveistäjä Viktor Jansson valitsi hänet malliksi sekä Lahden että Tampereen vapaudenpatsaisiin, jotka molemmat valmistuivat 1921.

Saman vuoden lopulla Itä-Karjalasta kantautui tietoja kansannoususta, ja Elias Simelius liittyi reserviluutnantti Paul Marttinan johtamassa räjäytyskomennuskuntaan, jonka tehtävänä oli katkaista Muurmannin rata (räjäyttää Syvärin yli kulkeva rautatiesilta). Retki kuitenkin epäonnistui ja joukon oli käännyttävä takaisin.

Vuonna 1922 Elias Simelius perusti aateveljiensä kanssa Akateemisen Karjala-Seuran. Vuonna 1923 on valmistunut Helsingin yliopistosta ja vihitty papiksi. Vuonna 1926 hän muutti sukunimensä Simojoeksi. Hän toimi äärioikeistopoliitikkona ja oli Isänmaallinen kansanliike -puolueen kansanedustajana vuosina 1933–1939.

Kun talvisota alkoi, Elias Simojoki lähti vapaaehtoisena rintamalle. Hän toimi Jalkaväkirykmentti 39:n sotilaspastorina. Hänen elämänsä päättyi Laatokan jäällä Koirinojanlahdella. Hän lähti lopettamaan rintamalinjojen välissä kärsimyksissään kituvaa puna-armeijan hevosta, sai sen hengiltä ja oli jo kääntynyt paluumatkalle, kun vihollisen konekivääri oli avannut tulen.

lmari Rytkönen myös osallistui Suomen vapaussodassa, taisteli Vilppulassa ja Lempäälässä, sitten Savossa ja Lahden seudulla. Keväällä 1918 hän valmistui ylioppilaaksi Hämeenlinnan lyseosta ja syksyllä aloittaa opiskelut Kauppakorkeakoulussa, mutta jo tammikuussa 1919 lähti Viron vapaussotaan joukkueenjohtajana. 31. tammikuuta 1919 hän osallistui Pajun taisteluun lähellä Valgan kaupunkia ja haavoittui vakavasti vihollisen konekivääritulesta. Samassa taistelussa haavoittui kuolettavasti Viron vapaussodan legendaarinen sankari Julius Kuperjanov.

Siitä huolimatta Ilmari Rytkönen jo toukokuussa 1919 oli valmis lähtemään Aunuksen retkeen vapaaehtoisten Hämeen pataljoonan komppanianpäällikkönä. Aunuksessa kesäkuun keskellä hän sai kuulan jalkaansa.

Heimosotien jälkeen hänestä tuli upseeri, joka osallistui talvi-, jatko- ja Lapin sodassa. Kesällä 1944 everstiluutnantti Rytkönen toimi 44. Jalkaväkirykmentin komentajana. Pitkärannan-Nietjärven suunnassa käydyissä kovissa torjuntataisteluissa hänen rykmentti pysäytti Neuvostoliiton massiivisen hyökkäyksen ja vakautti rintamalohkonsa.

Vuonna 1943 Äänislinnassa (vallatussa Petroskoissa) monet kadut saivat uudet nimet. Sen joukossa olivat muiden muassa Kailankatu ja Simojoenkatu (Uuno Kailaan ja Elias Simojoen kunniaksi) ja Heimosoturinkatu.

© 1997–2021